tiistai 6. kesäkuuta 2017

SUZI QUATRO - SUZI...AND OTHER FOUR LETTER WORDS (1979)


Suzi Quatro on niitä mimmejä jotka osaavat rokata. Ja niitä mimejä ei joka kadunkulmassa vastaan kävele. Suzin suurimmat ja muistettavimmat hitit sijoittuvat sinne 70-luvun alkupuolelle. Ekan levyn 48 Crash ja Can The Can ovat ne kappaleet, jotka edelleen kuuluvat Suzilta niihin toivotuimpiin. Kuunnelkaapa Radio Suomen Entisten nuorten sävellahjaa joku lauantai. Lähes joka lähetyksessä jompi kumpi noista levylautasella pyöräytetään. Tuo leidin omaa nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1973. Itsellenäkin entuudestaan levyhyllystä löytyvät Quatron kolme ekaa julkaisua: Suzi Quatro (1973), Quatro (1974) ja Your Mamma Won´t Like Me (1975). Enkä paljon ole törmännytkään divareita kulkiessani Suzin myöhäisempiin levyihin. No, nyt reissullani törmäsin ja pakkohan se oli mukaan haalia.

Tämä vuonna 1979 ilmestynyt Quatron järjestyksessään kuudes albumi laittoi jo ennen soittoa hieman  epäilyttämään. Josko kovasta rokkimeiningistä olisi yritetty siirtyä aikuisempaan makuun sopivaan soft-rokkiin tai ehkä vielä pahempaa... ajankohtaan sopivampaan ja myyvempään discoon. Onneksi disco-pelko oli turha. Sitä ei levyltä löydy. Ensin myös ajatuksia herätti levyn kansikuva, jossa Suzi toki irvistää kädet nyrkissä rivakasti. Mutta poissa ovat nahkakuteet. Ei tietoa tiukasta kokovartalonahkapuvusta. No, farkut sentään, eikä mikään jakkupuku. Toki jo edellisen If You Knew Suzi (1978) -levyn nimi ja kansi antavat ymmärtää, että jokin on muuttunut. Suzi ei ole enää se korttelin rokkaava paha tyttö vaan kiltti naapurin Liisa. En halua Liisaa haluan Suzin!

Annetaan levylle kuitenkin mahdollisuus. Hitachin levysoitin täysille ja vinyyli pyörimään! Ehkä tämä levyn kannessa oleva irvistys tarkoittaa paluuta rokimpaan meininkiin. Levy alkaa kovin perus 70-lukulaisella Quatrolle tutunkaltaisella rokkauksella I've Never Been in Love, joka tuo mieleen Sweetin ja monet muut Suzin aikalaiset. Jostain syystä melodiasta tulee mieleen myös oman kotoisen Juicemme Kuopio tanssii ja soi, jonka melodian Juice taas pölli Beatlesin Back In The U.S.S.R. -kappaleesta. Joka tapauksessa kappale saa hymyn huulille ja jalan vipattamaan. Tämähän taitaa sittenkin olla hyvä levy. Kappale julkaistiin levyltä myös sinkkuna ja se menestyi ihan mukavasti niin Jenkkilän että Britannian listoilla. Myös kakkostykitys Mind Demons on toimivaa kamaa. Miinusta kolahtaa kolehtihaaviin kuitenkin soundeista. Kitarat on laskettu melko kuulumattomiin, mikä saa kappaleet kuulostamaan popahtavilta. Enemmän säröä ja potkua munille nämä viisut kaipaisivat.

A-puolen kolmas veisu She´s in Love With You oli jopa jonkinmoinen hitti Englannissa, Itävallassa, Hollannissa ja Norjassa, jossa koko levy nousi listasijalle 4. Myös amerikkalaiset keikuttivat takapuoltaan tämän tahtiin mukavan paljon. Enpä tiedä, ihan kiva renkutus, mutta paino sanalla renkutus. Levyn soundit ohenevat mitä pitemmälle päästään. Hollywood ja a-puolen päättävä nimikappale Four Letter Words alkavat jo masentaa. Alun lupaava meno on enää muisto vain.

Älä koskaan aikuistu ja unohda ne farkut, Suzi.

Kääntöpuolen avaa Mama`s Boy on onneksi vähän menevämpi veto, mutta sen jälkeen albumi sukeltaa jonkinmoiseen keskinkertaisuuden suohon, josta se ei valitettavasti enää nouse. Levyn alussa vielä ärhäkkä Suzi jopa laulaa falskisti vailla tunnetta loput kappaleet. Onkohan nämä niitä kuuluisia täytebiisejä? Alan ymmärtää miksei meille jälkipolville paljon kerrottavaa tästä levystä jäänyt. Muutama hyvä yritys, mutta farkut jalassa Suzi Quatro ilman särökitaraa ei maistu. Missäköhän kohtaa joku levypomo on saanut päähänsä idean, että ihmiset haluavat aikuistua suosikkiartistiensa kanssa? Väärin, niin väärin! Ihmiset haluavat palata nuoruuteensa suosikkiensa parissa ja vetää ne henkiset nahkahousut jälleen jalkaan.







sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

STATUS QUO - BLUE FOR YOU (1976)




Status Quo saapui huhtikuussa Turun Logomoon "jäähyväiskiertueellaan". Suunnitelmissa ei missään vaiheessa ollut mennä kyseiselle keikalle. Satuin eräänä viime talven aamuna ajelemaan Nissanillani työmatkaa kuunnellen sivukorvalla Radio Cityn aamushowta. Kinaret ja Honkamikko kertoivat kilpailusta, jossa tulisi kertoa paras inttimuisto. Palkintona parhaan armeijan harmaista  muistelon kertovalle olisi liput Status Quon keikalle. Muistan miettineeni ajaessani, että jo on tyhmä kilpailu. Moiseen en osallistuisi ikuna...kunnes mieleen välähti muistikuva Örön saaresta vuodelta 1991. Hetken päästä pölisin suorassa lähetyksessä ja voitin liput Turun Quon keikalle. Tiesin jo etukäteen, että tarinani vie voiton. En kerro sitä tässä ja nyt. Jos joku haluaa sen kuulla, voin edelleenkin erinäisiä hyödykkeitä, kuten ruoka, juoma, raha tai vaikkapa konserttiliput, vastaan kertoa inttitarinani, mutta huvin vuoksi en niitä aikoja halua muistella. Sitä paitsi se on hyvä juttu :).

Tämän pitkän alustuksen tarkoituksena ei ole suinkaan saada sinua nukahtamaan, rakas blogini aktiivinen seuraaja. Tarkoitus on todeta, ettei Status Quo ole juurikaan tätä ennen ollut must-listallani ihan sinne korkeimmalle rankattuja pumppuja. Toki tiesin hitit, mutta nehän nyt tietävät kaikki. Tuo Logomon keikka vain oli törkeän kova. Vaikka lavalla oli jo elinkaarensa loppua kohti kulkeva orkesteri, niin jumatsuikka miten se kulki. Etukäteen tietysti mietitytti edesmenneen Rick Partiffin puuttuminen. Mistään eläkeukkojen villasukkahiippailusta salaa viinakaapille ei todellakaan ollut kyse. Kaikesta huomasi kuinka hyvin rasvattu kone Status Quo edelleen on. Sen tiukka yhteensoitto ja kaikesta ulospäin suuntautuva riemu yhdistettynä vielä Francis Rossin kuivakkaaseen brittihuumoriin välispiikeissä, joista yleisöstä vessaan kesken keikan hiipivät kaljaa ennen keikkaa rakkonsa täyteen lipittäneet keski-iän ylittäneet suomalaismiehet sekä Logomon yli-innokkaat "täällä pitää yleisön istua" -vaksitkin saivat osansa. Juttelin keikan jälkeen Quota pitempään fanittaneen henkilön kanssa, jonka mielestä Status Quo oli enää tänä päivänä vain pelkkä tribuutti tai kopio itsestään. Hän oli nähnyt yhtyeen aikoinaan jo 80-luvulla, jolloin se oli "oikeesti kova". Mietin vain, että kuinka perhanan kova se livenä oli silloin, kun se nytkin pesi rekka-autollisen nuoremman polven yrittäjiä ihan tosta vaan.

Tulipa keikalta ostettua paitakin. Rahat menivät englantilaisten rokkarien eläkerahaston hyväksi

Tämä kaikki monien sattumien summa on saanut aikaan sen, että levyhyllyyni on ilmestynyt parin kuukauden aikana jo useampi Status Quo -albumi, joista tartun tänään kiinni tähän farkkulättyyn. Blue For You on Status Quon jo yhdeksäs albumi ja osuu bändin ns. kultakauteen. Edellinen On The Level (1975) oli sisältänyt ykköshitin Down Down. Blue For You:ta tehdessään yhtye tuskin koki suuria paineita menestyksen jatkamiseksi. Bändissä oli kolme tasavahvaa biisintekijää. Alan Lancaster, Francis Rossi ja Rick Partiff saivat väännettyä jokainen vahvoja ralleja farkkutakkiensa
BoB Young
taskuista. Ja se menestyksen kaava oli jo keksitty. Korjataan sen verran että biisintekijöitä oli neljä, koska yhtyeen ns. viides jäsen Bob Young osallistui vahvalla panokseellaan kappaleiden työstämiseen. Young oli ennenkin teroittanut sulkakynäänsä ollen mukana Quo-hittien kanssakirjoittajana. Eikä minkä tahansa kappaleiden vaan sellaisten kuin Caroline, Down Down, Paper Plane...muutamia mainitakseni. Eli melko merkittävä ja tärkeä heppu Rossille ja kumppaneille. Soittaapa Young huuliharppua b-puoliskon avaavalla Rolling Home -kappaleella, jota hän ei yllättäen olekaan ollut säveltämässä. Joka tapauksessa mieleenkiintoinen ukko tämä Young. Ei koskaan ole kuulunut Status Quon miehistöön virallisesti, mutta on erittäin tärkeä osa bändiä. Satunnaisilla keikoilla ukko on harppunsa kanssa lavalla nähty. Huippu jätkä!

Täräytin tämän vinyylin pyörimään kuunneltuani ensin In The Army Now (1986) -levyn. Army on sinällään loistava levy ja täynnä hienoja biisejä, mutta kun sen hieman ehkä Status Quolle sopimattoman ylituotetun kasarisoundin jälkeen tärähti Blue For Youn eka biiisi Is There A Better Way soimaan, unohtui In The Army Now mielestä kahdessa sekunnissa. Status Quo täräyttää luulot pois kolmella ekalla kappaleella, putsaa pöydän ja räjäyttää lian pois paremmin kuin Andy. Mad About You ja Ring Of A Change jatkavat tiukkaa riffittelyä ja junttaavaat kuulijan kiinni sohvaan. Vasta neljäs, levyn nimibiisi Blue For You, antaa tilaisuuden vetää henkeä. Ensimmäisen kerran kuultuna olin jopa pettynyt Blue For Youn rikkoessa kolmen ensimmäisen kappaleen euforisen hillittömän menon. Kuunneltuani levyä enemmän huomaan sen sittenkin sopivan seesteisempänä tarjottuun  paikkaan hyvin. Koska a-puolen päättää Rain. joka on levyn raskain kappale. Yllätten bändi päätti julkaista sen myös ensimmäisenä singlenä. Sikäli yllättävää koska radioystävällisempiäkin hittivaihtoehtoja olisi löytynyt. Ihan väärä se ei singleksi kuitenkaan ollut, koska se nousi brittien singlelistalla sijalle seitsemän.


Rain, Hollanti-sinkun kansi

B-puolelle siirryttäessä Rolling Home saa menojalan vatkaamaan jälleen vimmatusti. That´s a Fact ei anna armoa vaan ajaa kuin jyrä kuulijan yli. Sen sijaan basisti Lancasterin rustaama Ease Your Mind on ehkä levyn turhanpäiväisin renkutus kabareemaisine elkeineen. Tulee tunne, ettei levy taida jaksaa ihan loppuun asti...mutta mutta vielä on viimeinen biisi tulossa. Partiff/Young -yhteistyön tulos Mystery Song. Sehän potkii taas kuin muuli jättäen hymyn hölmistyneen kuulijan kasvoille. Kappale julkaistiin editoituna versiona singlenä. Alkuperäinen albumiversio kestää yli kuusi minuuttia ja loppuu hieman omituiseen jorailuun. Samantapaisella teemalla kappale toki alkaakin, joten ehkä se omalla tavallaan sulkee ympyrän. Blue For You on hieno levy. Myös orkesterin asuvalinta kannessa miellyttää tällaista koko ikänsä farkkutakki päällään kulkenutta rokua. Tähän jos lisää vähän nahkaa, niin päädytäänkin jo Saxoniin. 








sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

BOSTON - THIRD STAGE (1986)



Teini-ikäisenä Boston kuului niihin yhtyeisiin, joista sai lukea rocklehtien kriitikoiden ylistäviä lausuntoja. Levyjen kannet antoivat vielä kasariheviin hurahtaneelle 15-vuotiaalle lupauksia, mutta itse musiikki tuntui hieman lässyltä ja varsinkin bändin jäsenien promokuvat eivät millään vetänneet vertoja raakaa lihaa syövälle Blackie Lawlessille tai niitteihin ja nahkaan pukeutuneelle Rob Halfordille. Hassua muuten miten Halfordin kaapista tulemisen yhteydessä epäiltiin fanien suhtautumista asiaan. Nimenomaan hassua, koska genreä sisältä seuranneena voin sanoa, että headbangerit ovat ehkäpä suvaitsevaisimpia ihmisiä mitä planeetallamme on tallannut. Toki mulkkuja poikkeuksia mahtuu kaikkiin porukoihin, mutta tuskin on esimerkiksi Tuska-festivaalia leppoisampaa tapahtumaa olemassakaan. Heavy-kansa on ehdotonta musiikkinsa suhteen, mutta muuten hyvinkin rauhantahtoista ja maailmaa syleilevää väkeä. Kysykää vaikka tutkijoilta!

Tom Scholz, ei niin katu-uskottavassa esiintymisasussaan.

Palataanpa asiaan. Siis vuonna 1976 perustettuun amerikkalaisyhtyeeseen. Veikatkaapa villisti mistä kaupungista kööri on kotoisin :). Tosiaan Bostonin aikaisempi läpisoitettu hittirenkutus More Than A Feeling on ärsyttänyt itseäni kaikki nämä vuodet, joten ennakkoasenteeni ja suojamuurini Bostoniin on ollut korkea kuin Kilimanjaron huippu. Törmäsin viime viikolla turkulaisen kirpputorin hyllyssä tähän vuonna 1986 ilmestyneeseen Bostonin poikien kolmanteen Third Stage -gatefoldiin. Vielä nytkin hiplailin levyä ja jätin sen ostamatta. Kotona asia kuitenkin jäi kaivelemaan ja kuuntelin albumin läpi Spotifystä ja hurautin Nissanilla seuraavana aamuna takaisin kirppikselle. Keräsin lätyn talteen huimalla vitosen hinnalla. Miksi sen hankkiminen sitten oli moisen tuskan ja toiminnan takana? Ehkäpä juuri ne teini-ikäisenä päähän saadut mielikuvat tylsästä ja lässystä kamasta. Nyt 46-vuotiaana olen kuitenkin kypsä antautumaan Bostonin vietäväksi. Tarkoittaako se, että minusta on myös tullut tylsä ja lässy? Voi olla, mutta enää sillä ei ole merkitystä. Olen sinut itseni kanssa ja elämä on ihanaa.

Bostonin jullit uransa alkutaipaleella vuonna 1977.

Vuonna 1979 Boston oli valmis aloittamaan kolmannen albuminsa työstämisen. Bostonin kaksi edellistä levyä olivat jymymenestyksiä. Debyytti on maailman toiseksi myydyin esikoisalbumi. Gunnareitten Appetite For Destruction on se myydyin. Mutta niin kuin aina kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, sitä enemmän siitä on syytä riidellä. Bostonin musiikillinen nero Tom Scholz ajautui riitelemään CBS -levy-yhtiön kanssa oikeuteen asti. Myös entisen managerinsa kanssa Scholzille muodostui riitaa, mistäpä muustakaan kuin rahasta. Scholz voitti jutun CBS:ää vastaan ja Boston siirtyi MCA Recordsille. Nämä kaikki sählingit tietysti viivyttivät Third Stagen valmistumista. Onneksi Tom Scholz on sisukas sälli, sillä hyvää kannatti odottaa.


Vinyylilevy kansineen on komeaa katseltavaa.


Levy on ensinnäkin ulkoasultaan komea paketti. Aukeavat kannet ja perusteelliset meastro Scholzin kertomukset biiseistä ja niiden synnystä. Hieman huvitusta toki aiheuttaa, että kansiteksteissä todistellaan moneen otteeseen, että levyllä ei ole käytetty syntetisaattoreita tai orkesterisoittimia. Kaikki viululta kuulostavat ovat oikeasti kitaroita. Enpä tiedä onko tämän todistelu tarpeen, mutta kun vertaa tätä omaan aikaansa, saa asialle ehkä selityksen. 80-luvun puolessa välissä monet rockpumput ottivat syntetisaattoreita ja muita konehärpäkkeitä levyilleen. Jopa kovan luokan heavykollit Judas Priest tekivät Turbon samaisena -86 vuonna, jonka kitarasyntetisaattorit aiheuttivat kohahduksen takarivin puritaaneissa. Ehkä Tom Scholz halusi kommenteillaan todistaa olevansa rehellisyyden perikuva. Levyä siis tehtiin kuusi vuotta mikä oli 80-luvulla pitkä aika noissa hommissa. Def Leppard painatti itselleen t-paitoihin tekstit toimittajia varten. Paidoissa luki: "Don´t ask! Yhtye oli kyllästynyt vastailemaan kysymyksiin vuonna 1983 ilmestyneen Pyromanian seuraajasta. Sen ilmestymiseen ehti vierähtää jopa neljä pitkää vuotta. Enpä tiedä montako kertaa Scholz sai selitellä levyn ilmestymistä toimittajille. No, se ei ollut Tompan suurimpia murheita, sillä entisen yhteistyökumppanin CBS:n lakimiehet punoivat juoniaan äijän pään menoksi ja lompakon tyhjentämiseksi.

Jos on kannet komiat, on kyllä sisältökin. Levyn avaa albumin suurhitti Amanda. Hassua sinänsä Amanda kaikessa upeudessaan tuntuu levyn kokonaisuudessa jopa hieman irralliselta, koska sen jälkeen tulevat We`re Ready ja The Launch ainakin omasta mielestäni avaavat levyn tarinan alulle. Tuntuu kuin Amanda olisi ollu vaikea sijoittaa muun materiaalin joukkoon. Turha se ei tietenkään ole. Amanda nousi Billboardin listalle ykköspallille vetäen koko albumin myös Jenkkilän myyntilistan korkeimmalle paikalle. Samaan aikaan entisessä levy-yhtiössä CBS:llä lakimiehet vetivät Scholzin uudelleen käräjille. Oikeusjutut kestivät kaikkiaan seitsemän vuotta. Lopulta vuonna 1990 jutulle pantiin piste Scholzin voitoksi. Voi vain kuvitella kuinka paljon nämä oikeudenkäynnit söivät miestä ja veivät puhtia pois musiikin tekemiseltä. Monta hienoa Boston albumia jäi varmasti syntymättä energian valuessa unettomiin öihin oikeusjuttuja murehtiessa. Asiaa todistaa sekin seikka että Third Stagen seuraaja Walk On näki päivänvalon vasta vuonna 1994.

Brad Delp, Voice of Boston!


Third Stage myi nelinkertaista platinaa ja siltä julkaistiin neljä singleä. Albumista muodostui ehdottomasti yhtyeen kruununjalokivi, joiden kappaleita se on soittanut livesetissään näihin päiviin asti. Laulaja Brad Delp päätyi omaan ratkaisuunsa vuonna 2007 päättäen päivänsä oman käden kautta. Delpiä on kuvailtu yhdeksi mukavimmista rockbisneksessä pyörineistä ihmisistä. Delpin jälkeen Bostonin laulajan buutseihin astui Stryperistä tuttu Michael Sweet, joka veti roolinsa Bostonissa varsin mallikkaasti. Mutta kuten ennalta saattoi arvata Sweetin aika ei riittänyt sekä Bostoniin että Stryperiin ja mies jätti leiviskän vuonna 2011. Boston keikkailee yhä. Viimeisimmän levynsä harvakseltaan levyttävä orkka on tehnyt vuonna 2013. Alkuperäisistä ukoista on enää kuvioissa Tom Scholz. Long Live Boston, long live Tom Scholz!


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

AC/DC - FLY ON THE WALL (1985)



Lähes puoli vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi täällä ryynäsin vinyylistä ja hiestä märkänä ruovien musiikin ihmeellistä maailmaa. Kaikkea on tullut vedettyä ja kirjoitettua tässäkin välissä, mutta korjataan tämän blogin puute välittömästi palaten tietysti suosikkiluvulleni eli 80-luvulle, jolloin kilju sai vatsan sekaisin ja nättien tyttöjen hymyt tekivät saman nupille. Aikakoneeni suuntaa vuoteen 1985 eli tukkahevin lähestyvään kovimpaan kulta-aikaan. Kasiviis ilmestyi sellaisia levyjä kuin Mötley Cruen Theatre Of Pain, Dokkenin Under Lock And Key, Rattin Invasion Of Your Privacy ja Twisted Sisterin Come Out And Play. Vanhat pitempään porskuttaneet pierut olivat ihmeissään soundista ja varsinkin uusien tuulien riikinkukkomaisista elkeistä. Mitä tehdä, minne mennä? Levy-yhtiöiden puolelta varmasti houkuteltiin hankkimaan permanenttia (suomeksi loiva pehmennys) ja värikkäitä röyhelöitä. AC/DC:lläkin oli varmasti mietittävää Back In Blackin (1980) ja For Those About The Rockin (1981) jälkeen, jotka olivat menestyslättyjä isolla ämmällä (niinku esim. Rosie ;), no vitsi...jos et tajunnu, niin sori vaan). Näiden hittien jälkeen ilmestynyt Flick Of The Switch (1983) ei ollut huono levy, mutta jäi auttamatta edeltäjiensä varjoon.  70-luvulla porskuttaneista bändeistä monet ottivat innolla vastaan uusien tuulien vaatimia kaavoja. Kiss pukeutui dingomaisiin röyhelöihin ja julkaisi Asylumin (1985), joka huokuu ajalle vaadittavaa soundipolitiikkaa ja olkatoppausta. Toki on sanottava, että Paul Stanleylle pinkkien kalsareiden pukeminen on varmasti ollut helpompi ratkaisu kuin Brian Jonhsonille ja kumppaneille.

AC/DC ei siis mennyt manikyyrille tai hankkinut isoja permanentattuja kuontaloita. Ja hyvä niin. Mutta täysin kuuroja eivät aaceesalamadeeceen pojat ka(l)sarihoukutuksille olleet. Se mikä kynsilakassa säästettiin käytettiin kuitenkin studiossa nappuloiden vääntämiseen. Lokakuussa 1984 yhtye julkaisi Jailbreak ´74 ep:n, joka niin mainio levykäinen kuin onkin, tuntuu hieman Flick Of The Switchin aiheuttaman kritiikin ja hämmennyksen paikkailulta, koska sisältää vanhaa kamaa, joka varmasti maistui bändin pitkäaikaisemmille faneille. Fly On The Wallin levytykset aloitettiin Sveitsissä loppuvuodesta 1984. Taukoa levytyssessiolle toi yhtyeen esiintyminen -85 tammikuussa Rock In Rio -tapahtumassa yli 250 000 hengen ylesisön edessä. Muita Riossa pyörähtäneitä bändejä olivat mm. Scorpions, Whitesnake, Ozzy Osbourne ja Iron Maiden eli aika kivat pikku festarit.


Poijaat Brasilian rantsuilla. Komiaa uikkarimuotia 1985.


AC/DC oli 1985 todella iso yhtye juuri Back In Black ja For Those About To Rock -levyistä johtuen. Tai voidaan sanoa, että AC/DC tulee aina olemaan iso yhtye noiden albumien takia. Mutta niiden taikaa kaverit eivät enää ole onnistuneet tavoittamaan. Hyviä levyjä on tullut noiden jälkeenkin, mutta mutta... Ei voi Flyitakaan niihin suoraan verrata. Se on kuitenkin meikäläisen mielestä mainettaan parempi. Eikä AC/DC soundiaan niin muutanut etteikö sitä tunnistaisi omakseen. Youngin veljekset itse tuottivat levyn, joten kyllä ratkaisut täysin yhtyeen omissa käsissä ovat olleet. Nappuloita ei kuitenkaan otettu vääntämään mitään  Beau Hilliä.

Levy ilmestyi kesäkuussa -85 ja myi mijoonan heti kättelyssä. Mutta vain yhden miljoonan, mikä oli tietysti pettymys, jos verrataan niin moneen kertaan tässäkin mainittuihin edeltäjiinsä, joita en enää jaksa tähän kirjoittaa. Millin myynti ja levystä puhutaan floppina, no huh huh. Joillekin ei mikään riitä ja nyt en tarkoita AC/DC jamppoja.



Vanha kunnon vhs!



Hienointa omakohtaisesti tähän levyyn liittyen oli bändin julkaisema VHS-kasetti, joka kulki samalla Fly On The Wall -nimellä kuin albumi. Tarinamuotoon kasatut viisi kappaletta Fly on the Wall, Danger, Sink the Pink, Stand Up ja Shake Your Foundations olivat nuorelle Varissuon miehelle kovaa kamaa ja samalla myös hauskaa katsottavaa kaikkine kärpäsanimaatioineen. Taivaskanavat pyörittivät videoita tiuhaan. Sinkkulohkaisut Shake Your Foundations, Danger ja Sink The Pink ovat tänä päivänäkin totaalisia AC/DC-klassikoita. Valitettavasti albumin täytteeksi on eksynyt myös kevyempää kauraa.; Hell Or High Water ja Back In Business ovat melko tusinaista jöötiä vaihtovirraksi. Eikä levyn päättävä Send For The Man enää jaksaa saada jalkaa vipattamaan. Jotenkin timanttinen levyn alku lösähtää lopussa pannukakuksi. Ihan maalin asti ei jaksettukaan täysillä. Kaikesta märinästä huolimatta tällä levyllä on paikka sydämessäni. Se on ensimmäinen kohtaaminen Brian Johnssonin vokalisoimaan AC/DC:iin. Toki olin varmasti kuullut For Those About The Rockin, Hells Bellsin ja You Shook Me All Night Longin, mutta "Kärpänen" oli eka koko albumi, jonka omistin. Bon Scottiin olin toki tutustunut jo kyllä aiemmin Tuureporin yläasteen röökipaikalla ;).