STRATOVARIUS - DESTINY (1998/2018)

 

Hankin Stratovariuksen Destiny-levystä vuonna 2018 julkaistun triplavinyyliversion, johon on mahdutettu mukaan alkuperäiseltä levyltä puuttuvia eri mantereiden painoksien bonareita sekä kyseisen levyn kiertueelta vuonna 1999 tallennettu Visions of Destiny -live. Myös kannen kuva on saanut hieman muokkausta osakseen ja itse musiikki on Mika Jussilan Finnvoxilla remasteroimaa. Sisäkansiin on painettu Timo Kotipellon ja Jens Johanssonin saatesanat ja muistelot albumin synnystä. Eli kaikin puolin kyseessä on tyylikäs ja upealle kuulostava paketti. Tietysti pienenä miinuksena, ettei Timo Tolkin sanomisia löydy entisten bändikavereiden rivien vierestä. Tolkki oli kuitenkin 90-luvun Stratovariuksen sielu ja sydän. Okei, voihan syy olla Tolkissa itsessään. Ehkä herralla ei ollut enää tarvetta selitellä vanhoja tekemisiään. Ja toden totta teot puhuvat puolestaan.

    Destiny on aina ollut Stratojen levyistä suosikkini. Siinä bändi saavutti mielestäni huippunsa. Suomalaisen power-metallin lippulaiva oli breikannut suurelle yleisölle kahdella edellisellä levyllään Episode (1996) ja Visions (1997). Niinpä tuntuukin oudolta lukea Destinyn syntyneen ilman paineita."No pressure, no expectations, no competition, no nothing" muistelee Timo Kotipelto levyn sisäkannessa. Ehkäpä ne paineet olivat kaikki Timo Tolkin hartioilla. Jens Johannson muistaa Tolkin kadonneen teille tietämättömille pitkäksi aikaa ja saapuneen lopulta erakkoreissultaan reppu täynnä Destinyn biisejä. Eli Tolkin mielipide paineettomuudesta saattaisi olla hyvinkin toisenlainen kuin muilla Stratoilla.

 

    Levyn avaava nimikappale riisuu kuulijan välittömästi aseista. Mahtipontisen, yli kymmenen minuuttia kestävän, kappaleen voisi kuvitella toimivan huonosti levyn avaavana tajunnanräjäyttäjänä, mutta mitä vielä. Destiny on monikerroksisuudessaan ja melodisuudessaan häkellyttävä mestariteos. Avausta seuraava levyn sinkkubiisi, S.O.S, sisältää hittipotentiaalia. Suomen television musiikkiohjelmissa tiuhaan pyörinyt video kappaleesta oli osaltaan nostamassa Destinyn myyntilukuja, jotka kipusivatkin lopulta yli kultalevyrajan. Molemmissa kappaleissa on mukana poikakuoro Cantores Minores, jonka raidoille ottaminen on ollut loistava päähänpisto bändiltä, vai pitäisikö sanoa Tolkilta. Eikä poikakuoro jää taustalle vaan siitä muodostuu tärkeä osa kappaleita. Destiny sisältää läpi levyn viittauksia ja tunnelmia klassisen musiikin puolelta. Tyypillistä toki monille power metal -yhtyeille, mutta Tolkin tavassa tuoda metalliin klasarielementtejä on parhaimmillaan tyyliä.

    Destiny toimii kokonaisuutena. Bändi kuulostaa upealle ja palaset loksahtelevat paikoilleen tehden levystä monipuolisen ja tunnelmiltaan vaihtelevan. Tyypilliseen power metallin tapaan välillä kaahataan yli kahtasataa, mutta mukaan mahtuu myös rauhallisempia, sinisiä sävyjä. 4000 Rainy Nights ja Years Go By saavat palan kurkkuun, tipan pöksyihin ja toisen silmänurkkaan. Toimii.

    Bonusbiisit ovat kiva lisä, mutta ymmärrän niiden jääneen alkuperäisen albumin ulkopuolelle ihan syystä. Etenkin lainana US-painoksen bonarina narulle vedetty Scorpionsin Blackout ei oikein tunnu istuvan Stratojen pirtaan. Eniten vierastan Kotipellon tulkintaa. Klaus Meinen ääni on niin omintakeinen, ettei Kotipellon kiljahteluun taipuvainen falsetti miellytä tässä yhteydessä. Viimeiset älppäripuoliskot täyttävä Visions of Destiny osoittaa bändin olleen hurjassa livekunnossa lokakuussa 1999.

 

Alkuperäinen vuoden 1998 kansitaide.

    Destiny on upea levy. Kolmen vinyylin julkaisu on tyylikäs. Loppupeleissä itselleni paketista tärkeintä on itse Destiny-albumin studioraidat. Livet ja muut bonukset ovat toki lisä, jotka kertovat musiikillisesti vuosien 1998-1999 Stratovariuksesta mukavan kattavasti.

 

 

 

 

JOHNNY LEE MICHAELS REVENGE - UNITED STATES OF MIND (1988)

 

80-luvulla näin kuvia bändistä nimeltä Sound Storm Shock. Kaverit näyttivät sen verran katu-uskottavilta, että odotettavissa oli kovinta kamaa mitä Suomessa on kuunaan kuultu. Yhtyeen nokkamiehenä hääri Johnny Lee Michaels, josta toki tulikin Suomen musiikkielämässä merkittävä tekijä, mutta ei aivan vielä Sound Storm Shockin kautta. Samaisessa bändissä soitti myös Jimi Sero, joka siirtyi muutamaa vuotta myöhemmin huomattavasti nimekkäämmän ja voidaan varmasti sanoa myös ammattitaitoisemman porukan, Smackin basson varteen. Jimi Seron mainio kirja Mun tie (Johnny Kniga, 2012) valottaa Sound Storm Shockin lyhyeksi jäänyttä taivalta. Ulkomusiikilliset seikat ja villi rockelämä olivat nuorilla miehillä etusijalla. Pitkän linjan suunnitelmaa ei ollut, joten bändin saldoksi jäi kaksi julkaistua singleä: Things after War/Bad Luck Boy, 1983 sekä Mr America/Open You Up, 1984. On helppoa nähdä nuori Jyrki Linnankivi imemässä vaikutteita tästä suomalaisen goottirockin esiasteesta. Sound Storm Shockin kaiut heijastuvat tämän päivän The 69 Eyesin imagossa ja musiikissa. Eikä ole ihme, että Johnny Lee Michaelsin ja The 69 Eyesin tiet myöhemmin kohtasivat, se lienee ollut kohtalo.

 

    Sound Storm Shockin jälkeen Johnny Lee lyöttäytyi yhteen The Androids -yhtyeen kanssa. Tällä kertaa yhteistyön tulokseksi saatiin synnytettyä kokonainen albumi, Daydreamer (1986). Omistan kyseisen levyn ja oma muistikuvani on, ettei sillä oikein kuuhun mennä. Täytynee antaa sillekin uusi mahdollisuus, sillä myös tämä United States of Mind on sellaista matskua, jota en olisi nuorempana voinut sietää. Mutta ihme ja kumma näin yli viisikymppisenä löydänkin tästä paljon hyvää sanottavaa. Mutta palataan siihen myöhemmin. Kauan ei yhteistyö Androidsin kanssakaan kestänyt, seuraavan levyn bändi teki ilman entistä keulakuvaansa. 

    Vuonna 1987 Michaels osallistui Suomen euroviisukarsintoihin Neumannin tekemällä kappaleella Kesätuuli. Muistan katselleeni ihmeissäni esitystä televisiosta. Los Angelesin Rainbow Bar & Grillin nurkkapöydästä napatun näköinen rokkari veti hempeää liirumlaarumia. Jos pitkätukkainen varsilenkkari-Kirka upposi kansaan Syksyn Sävelessä laulamalla Halonen/Salmi/Jernström -iskelmää Surun pyyhit silmistäni, ei Johnny Lee Michaels ihan samalla mittakaavalla lyönyt läpi suomenkielisenä.

 

   Kesätuuli oli kuitenkin vähällä päästä edustamaan Suomea Euroviisuihin. Se ei jäänyt voittaneesta Virve Rostin laulamasta Sata Salamaa kappaleesta jälkeen kuin reilut tuhat ääntä. Muut kilpailijat olivat jo kaukana näiden kahden perässä. Johnny Lee Michaels pesi kirkkaasti mm. Paula Koivuniemen, Tauskin ja Matti Eskon. Kesätuuli levyttiin myös englanniksi nimellä Summerbreeze. Biisi toimii englanniksi huomattavasti paremmin. Jälkiviisaana on ilo todeta, että onneksi Kesätuuli jäi Michaelsin uralla kuriositeetiksi. Kappale on kamala, eikä Michaels ehkä kuitenkaan ole mikään Kirka, tämä on sekä kehu että moite yhtä aikaa.

   Michaels oli jo 80-luvulla kiinnostunut enenevässä määrin tekemään musiikkia elokuviin ja tv-sarjoihin. Vähitellen mies keskittyikin studio- ja sävellyshommiin siirtyen sivuun esiintymislavoilta. Totaalisesti hän ei kuitenkaan päässyt katoaamaan julkisuudesta. Siitä piti huolen lehdistö, joka oli kiinnostunut lähinnä Michaelsin ja Kata Kärkkäisen avioliiton kiemuroista. The Androidsin ja Euroviisupöhinän jälkeen Johnny Lee perusti Johnny Lee Michaels Revenge -yhtyeen, jota voidaan pitää superkokoonpanona. Yhtyeessä soitti kitaraa 80-luvun suurin suomalainen kitaralupaus Tatu Mannberg sekä rummuissa plätkytti Havana Blacksista tuttu Jussi Tegelman. United States of Mind -levyn taustalta löytyy myös toinen Havana-mies. Hannu Leiden toimi levyn tuottajana. 

 

 

   Ostin levyn tänään divarista. Suoraan sanottuna odotukseni eivät olleet järin korkealla, mutta tämäpä yllätti iloisesti. Levy on monipuolinen. Se funkkaa, rokkaa, herkistelee hyvällä tavalla. Tämän parissa viihtyy. Koko bändi on osallistunut biisien kirjoittamiseen, joka kuuluu monipuolisuutena. Myös Tatu Mannbergin taidot ja tyylitaju tulevat upeasti esille. Levyn aloittama Record Machine nostaa mieleen yhtyeet kuten Dan Reed Network ja Living Colour. Dan Reedin debyyttilevy samoin kuin Living Colourin Vivid ilmestyivät samana vuonna 1988. En tiedä liittyvätkö toisiinsa, mutta samaa fibaa näissä on.

   Tämän levyn jälkeen Johnny Lee Michaels suuntautui enemmän jo mainitsemiini tv-sarjojen ja leffojen sävellyshommiin. Myöhemmin mies tuli tutuksi The 69 Eyesin hovituottajana. Sääli sinänsä, että Revenge jäi lyhytikäiseksi. YLEn vuonna 1989 taltioimalla Tullikamarin keikalla bändi toimii. Johnny Lee Michaels Revenge näyttää ja kuulostaa hyvälle.

   

JUDAS PRIEST - INVINCIBLE SHIELD (2024)

Muutama varoituksen sana. Tästä ei tule tyypillistä arvostelua. Heti alkuun totean, että Judas Priestin uusi levy on parasta tämän päivän heavy metal -musiikkia. Siitä ei ole epäilystäkään. Tätä levyä on hehkutettu joka paikassa läpeensä. Minulla ei ole siihen poikkipuolista sanaa sanottavana. Sen sijaan haluan kurkottaa katseeni yhtiöön nimeltä Judas Priest ja siihen miten se kohtelee työntekijöitään. Onko Judas Priest alaisiaan kunnioittava yritys, jonka johto tietää mitä tekee? Vai onko bändi malliesimerkki samankaltaisesta firmasta, jollaiseksi Petteri Orpon hallitus haluaa ajaa myös Suomen yritykset? Onko Priest pahimman luokan esimerkki paikallisesta sopimisesta? Todettakoon myös, että minä en tiedä faktoja. Nämä kaikki seuraavat analyysit ovat vain spekulaatioita, joita on syntynyt päässäni seuratessani Judas Priestin ja Suomen hallituksen nykykehitystä.

   Pari epäkohtaa Judas Priestin henkilöstöjohtamisessa on pistänyt silmään. Ensin tapaus Andy Sneap. Mies tuntuu olevan Priestissä nollatuntisopimuksella. Hänet pyydetään mukaan vain tarpeen vaatiessa. Tämä herättää outoja tuntemuksia varsinkin kun jokainen bändiä seurannut ymmärtää kuinka iso rooli Sneapilla on nykyisessä Judas Priestissä. Miksi miestä ei kelpuuteta viralliseksi jäseneksi? Bändi oli jopa potkimassa hänet pois kiertuekokoonpanosta ja suunnitteli ryhtyvänsä kiertämään yhden kitaristin bändinä. Judas Priest on tunnettu siitä, että keksi heavy metalliin kahden kitaran melodiat ja soolot, joita myöhemmin mm. Iron Maiden matki kunniakkaasti. Vasta fanien ärähdettyä asiasta, bändi perui yhden kitaristin idioottimaisen suunnitelmansa. Olisiko Petteri Orponkin jo aika ottaa muutama sovinnon askel taaksepäin?

 

   Nyt Suomessa lakkoillaan ja ihan aiheesta. Tietysti voidaan miettiä onko kaavailuilla työnantajapuolelle vallan antavissa suunnitelmissa järkeä. Ei, jos minulta kysytään. Mutta jos Judas Priest toteuttaa moista, niin ainakin sen tulokset levyjen tason suhteen ovat hyviä. Epäilen vain kantaako se kovinkaan pitkälle.

   Toinen silmiinpistävä asia Judas Priestissä on Glenn Tiptonin rooli. Tipton on merkittävä kaveri bändin historiassa. Glenn Tipton on sairastanut jo useamman vuoden Parkinsonin tautia, joka on hitaasti etenevä liikehäiriösairaus, johon liittyy vapinaa, yleistä liikkumisen hidastumista ja lihasjäykkyyttä sekä lukuisia muitakin oireita. Sairasta miestä pidetään kuitenkin edelleen bändin jäsenenä. Herää kysymys....miksi? Kauniisti ajateltuna voisi ajatella, että kyse on veljeydestä ja ystävyydestä pitkäaikaista kollegaa kohtaan. Epäilen tätä vahvasti. KK Downing, joka on yhtälailla legendaarinen bändin kitaristi ja itseasiassa koko bändin perustaja, saa muilta Priestiläisiltä nykyään kohtaansa vain pelkkiä olankohautuksia ja halveksuntaa. Samoin Rob Halfordin tilalla muutaman vuoden laulanut Ripper Owens joutui tylyn kohtelun asianosaiseksi työnantajansa puolelta. Eroilmoitus tuli pelkällä tekstarilla. Tätäkö on se paikallinen sopiminen, jota myös Suomen työpaikoille ajetaan? Irtisanomisen syyksi riittää pelkkä pärstäkerroin. Owens hoiti työnsä mallikkaasti Judas Priestissä, mutta se ei tuntunut riittävän.

   Joutuuko Judas Priest raahaamaan sairasta Tiptonia mukana, koska tämä ja vaimonsa ovat suuria osakkaita yhtiössä nimeltä Judas Priest Oy. Kaikkihan näkevät uusilta videoilta, ettei Tipton oikeasti kykene soittamaan. Miksi tällaista teatteria pidetään yllä? Antaisivat sairaan miehen levätä. Sama juttu kuin Ozzy Osbournen kanssa. Sairaat ukot lypsetään kuoliaaksi niin kauan kuin sillä koetaan olevan taloudellista hyötyä. Suomessakin halutaan  nostaa eläkeikää. Tuleeko meistäkin lopulta väkisin työpaikalle raahautuvia Osbourneja ja Tiptoneita?

 

j

  Toivon, että Judas Priest ja Suomen hallitus suhtautuvat vakavasti siihen mitä ovat tekemässä. Ihmiset eivät ole pelinappuloita. Tulevaisuutta ei rakenneta neuvottelematta. Petteri Orpon tekemää politiikkaa en siedä, mutta Judas Priestin musiikin parissa viihdyn mainiosti. Toivoisin, ettei näillä kahdella olisi mitään yhteistä. Pahoin pelkään, että jos Judas Priest olisi suomalainen bändi, olisi se kuin Apulannan Sipe ja se toinen sen kalju kaveri eli kokoomuksen suuntaan liputtavia suuryrityksen johtajia, jotka saunovat yhdessä EK:n johtajien kanssa. Sitäkö on rock? 

THE 69 EYES - MOTOR CITY RESURRECTION (1994/2024)

 

Ensimmäinen muistikuvani yhtyeestä nimeltä The 69 Eyes on keväältä 1991. Turun Mega Epesin levykaupassa käsiini osui uudet singlelevyt-laarista seiskatuumainen Barbarella/Hills Have Eyes. Sinkun mukana tuli Petri Hiltusen komea sarjakuvaliite. Jo kuulematta musaa sinkku viehätti. Molemmat kappaleet ovat titteleiltään lainauksia leffoista. Barbarella on vuoden 1968 tieteiskalkkuna, jossa Jane Fonda esittää seksikästä 4000-luvun avaruusagenttia. The Hills Have Eyes taas on kauhun mestarin Wes Cravenin toinen täyspitkä elokuva vuodelta 1977, jossa keskiluokkainen Carterien perhe eksyy lomamatkallaan Nevadan autiomaahan ja joutuu auton rikkouduttua karmivaan selviytymiskamppailuun, kun kukkuloilla asustava häijyn Isä-Jupiterin johtama raakalaisten klaani alkaa yön turvin väijyä ja terrorisoida perhettä. Klassikkokamaa, joten ostin sinkun siltä seisomalta ja kuulematta riffiäkään. Jos bändin poimi aiheensa tuollaisesta kuvastosta, se ei voinut olla huonoa. Musiikki ei tuottanut pettymystä. The 69 Eyesin Helsinki Sleaze osui ja upposi.

    Nyt sain käsiini uunituoreen tuplavinyylin, alunperin vain Japanissa julkaistusta, Motor City Resurrection -levystä. Svart Records on käärinyt levyn upeaan pakettiin Jyrki69:n saaatesanoineen ja komeine kuva/sanaliitteineen päivineen. Itse musa on Mika Jussilan Finnfoxin studiolla masteroimaa. Mainospuheessa Motor City Resurrection kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ja totta vieköön, toimii kuin se vanha tauti.

    1990-luvun The 69 Eyes on aika erilainen yhtye kuin tämän päivän samalla nimellä kulkeva ryhmä. Siitäkin huolimatta, että kaikki jäsenet ovat samoja, lukuunottamatta aivan ensimmäisillä levytyksillä mukana ollutta rumpalia, Lottoa. Onko kehitys ollut luonnollista vai laskelmoitua? Viisasta se on joka tapauksessa ollut. Gootti-69:llä on huomattavasti enemmän faneja kuin alkuaikojen sleaze-69:llä. Itse diggaan bändin koko urasta, vaikka alkuun goottihyppäys olikin vanhalle fanille pieni järkytys.

    1990-luvun Kuusysissä viehättää nuoruuden vimma sekä vaikutteet, sarjakuvat ja elokuvat, joita bändi ei todellakaan peitellyt. Kaikesta aistii rockenrollin riemun ja sen perinteet Kissin kautta Doorsiin päätyen Johnny Thundersiin. Musan lisäksi bändin viljelemä kuvasto miellyttää. Kaikessa on vaaran tuntua kuten rokissa kuuluu ollakin.

 

    90-luvun The 69 Eyes osoitti, ettei Helsinki ole sittenkään niin kaukana New Yorkista. Tuohon aikaan internet ei ollut tuonut maailman joka kolkkaa vielä koteihin. Sen sijaan Jyrki ja kumppanit toivat tuulahduksen Amerikan rock and roll -maailmasta kylmään Härmään. Sama juttu, jonka Hanoi Rocksin ja Smackin kundit tekivät 80-luvulla. The 69 Eyes jatkoi näiden bändien perinnettä vahvasti. Eipä siis ole ihme, että myös Andy McCoy viehättyi The 69 Eyesin asenteesta. Motor City Resurrectionin biiseillä TV Eye (The Stooges-cover) ja Vietnamise Baby (New York Dolls cover) Andy on mukana skebassa.

   Asenne ja ulkonäkö olivat kohdillaan. Entäpä sitten musiikki? Biiseistä huokuu anteeksipyytelemättömyys. Tietty hiomattomuus ja viimestelemättömyys paistaa läpi, mutta se on helppo antaa anteeksi kaiken syntyvän energian johdosta. Bändin omista biiseistä Discipline, Mrs. Sleazy, Juicy Lucy, Stop Bitching, Too Itching For Action ovat rautaa. Näitä toivoisi kuulevan enemmänkin livenä myös bändin nykyisillä keikoilla. Tiedän toki, että soittivat viime kiertueella Mrs. Sleazya, mutta pudottivat sen setistä valitettavasti juuri ennen Turun keikkaa, jota olin katsomassa. Turussa muistellaan edelleen myös ihmetellen bändin uransa alussa heittämää keikkaa Tinatuopissa. Toisista se oli parasta ikinä, toisista huonoin koskaan nähty keikka. Hyvä merkki, ettei se jättänyt ketään kylmäksi. Tunnereaktio syntyi. Joko sua vihataan tai sua rakastetaan. Se on paras lähtötilanne taiteilijalle.

 

 

   Levyllä on kovereita Kissiltä, The Stoogesilta, New York Dollsilta, Alice Cooperilta, Misfitsiltä, MC5:lta, The Dictatorsilta ja GG Allinilta. Nämä nimet kertovat hyvin The 69 Eyesin vaikutteet, jotka kuuluvat läpi bändin omistakin biiseistä hienolla tavalla.

   Olen tavannut bändin jäseniä pariin otteeseen ja tyypit ovat suhtautuneet tällaiseen faninörttiin ystävällisesti. Erityisesti mieleen on jäänyt tapaaminen Jyrkin kanssa Turun Kirjamessuilla. Keskusteltiin mm. tovi Smackin Claudesta ja samalla sain nimmarit omistamiini seiskatuumaisiin.

 

 

    Jos The 69 Eyesin historia ei ole tuttua, kannattaa tämä levy ottaa haltuun. Motor City Resurrection on läpileikkaus bändin uran alusta. Se osoittaa mitkä olivat yhtyeen lähtökohdat ja mielenkiinnon kohteet. Kauhusarjikset, kulttileffat ja hyvä rockmusa. Jos olet kiinnostunut niistä, Motor City Resurrection on juuri oikea levy. Get Down to 69!

JUICE LESKINEN GRAND SLAM - YÖLENTO (1986)

 

Heti alkuun täytyy tunnustaa, että Juice Leskinen oli itselleni portti suomalaisen runouden pariin. Kuuntelemalla kotimaista rocklyriikkaa, Juicea, Davea, Hectoria, Heikki Saloa ja kumppaneita, kiinnostuin suomen kielestä ja löysin sellaiset kaverit kuin Jarkko Laine, Markku Into ja Arto Melleri. Juicea on osin kiittäminen siitä, että ryhdyin kirjoittamaan runoja. Sillä tiellä ollaan vieläkin. 

    Juice Leskinen oli vuonna 1986 uransa huipulla. Voidaan sanoa, että Yölento oli Leskisen uran käännekohta. Kulma, josta alkoi laskusuunta. Jos Leskinen oli musiikillisesti luovimmillaan, saivat yksityiselämän sotkut terveyden horjumaan tämän levyn ilmestymisen jälkeen. Siitäkin huolimatta, että Leskinen yritti juuri vuoden 1986 aikoina pysytellä erossa alkoholista. Mutta lavalla selvinpäin humalaisen yleisön kanssa kommunikointi kävi voimille henkisesti. Kaikki meistä tietävät, että kännisten seura on rasittavaa, kun on itse kuivin suin. Juicen tipaton katkesi jo keväällä 1986 ennen Yölento -levyn ilmestymistä. Studiossa Juice oli monesti heikossa hapessa. Levyä tuottanut Mika Sundqvist mainitsi Leskiselle tämän viinanjuonnista ja tupakanpoltosta sillä seurauksella, että yhteistyö herrojen välillä katkesi Yölennon jälkeen lähes parinkymmenen vuoden ajaksi. 

 

    Juicen oma elämä kuuluu läpi levyltä, mielestäni onnistuneesti. Hän on itse kuvaillut Yölentoa: ”Kun elämänkuviot sotkeutuvat niin, että olet suunnattomassa tilassa” Leskisestä oli muodostunut myös koko kansan Juice. Hahmo, jonka tunsivat kaikki, jopa se mummo Pihtiputaalla. Iltapäivälehdet ja ajankohtaisohjelmat utelivat Juicelta mielipidettä asiaan kuin asiaan. Tämän voisi kuvitella imarrelleen Leskistä, joka kieltämättä itse oli moiseen koko kansakunnan älykön roolin pyrkinyt. Juankosken tori nimettiin Juicen toriksi ja itsenäisyyspäivänä tuli kutsu Linnan juhliin. Nämä olivat osoituksena Juicen nostamisesta kansakunnan kaapin päälle. Henkisesti oli varmasti rasittavaa olla kaikkien tuntema Juice. Tampereen Aulabaarissa istuvaa Leskistä saavuttiin katsomaan pitkienkin matkojen takaa. Tarinat kaltoin kohdelluksi tulleista nimmarinpyytäjistä ovat tuttuja. Huonotuuliselta Juicelta sai lähestyvä ihailija monesti kuulla sivaltavia kommentteja.

 

   Yölentoa on kuirtenkin myyty yli 80 000 kappaletta, joka ei Suomessa ole ihan pikkumäärä. Yölento kuuluu Juice Leskisen parhaimpien levyjen joukkoon. Mukaan toki mahtuu, kuten aina Leskisen levyillä, turhanpäiväisia rallatuksia. Timantteja on mukana niin useita, että ne hörhöilyt on helppoa antaa anteeksi. Myös Juicen ympärille kerääntynyt yhtye, oli se lopullinen Juicen dream team. Anssi Tikanmäki on varmasti yksi tämän levyn suuria hahmoja. Ilman Tikanmäkeä tämä levy olisi varmasti paljon huonompi. Mutta lopullinen sana oli varmasti sanottavana itse Juicella. Siitä kertoo jo tuo ns. huonojen, Juicen omasta mielestä nokkelien, kappaleiden mukaan ymppääminen.  Lauluvoimaisen Grand Slamin stemmat ovat upeaa kuultavaa. Vesa Sytelä, Anssi Tikanmäki, Ila Loueranta, Jari Yliaho ja Antti Tammilehto muodostivat taidoiltaan sellaisen ryhmän, johon Juicen oli helppo nojata. Juicea voi pitää Suomen Ozzy Osbournena siinä suhteessa, että hän on aina onnistunut löytämään rinnalleen muusikoita, jotka saavat päätähden näyttämään ja kuulostamaan hyvälle.

   Levyltä löytyvät täysin jo ilmestymisen aikoina puhkisoitetut Kaksoiselämää ja Rakkauden ammattilainen. Jälkimmäisessä on merkillepantavaa, että se oli Vaasankin veri vapisee -sinkun b-puoli. Rockhistoria tuntee muitakin hitiksi nousseita b-puolia. Kissin Beth, nyt ekana esimerkkinä mieleen putkahtaen. Täytyy myöntää, että kyllästyin jo levyn ilmestymisen aikoihin näihin kaikista medioista läpitunkeviin biiseihin. Ne eivät anna aivan oikeaa kuvaa koko levystä. Kuten jo mainitsin mukaan mahtuu aivan tyhjänpäiväistä lööperiä kuten kamalimpana esimerkkinä Molla. Mutta ne suurimmat timantit ovat kuitenkin radiosoittoon liian pitkät nimibiisi Yölento sekä Juuret. Ne eivät ole mitään kevyitä biisejä. Ehkäpä on ajateltu, että ne kaipaavat rinnalleen helpommin lähestyttäviä kappaleita.

   Levyltä kuuluu läpi Juicen vaikea avioero. 80-luvun puolivälissä naissotkut eivät olleet ainoa Juicen murhe. Leskinen sai useamman ikävän kuolinviestin. Nuoria ystäviä ja kollegoita menehtyi. Arwo Mikkonen, Petteri Salminen ja Timo Niskala olivat kaikki Juicelle tuttuja muusikoita ja ystäviä. Näiden kuolemat ottivat varmasti koville ja saivat Leskisen miettimään kuinka kuluttavaa elämää itsekin vietti. Ystävien kuolemat purkautuivat levylle Juuret -kappaleeseen. Kuolemat myös varmasti laukaisivat Juicen oman yrityksen raitistua. Juuret -kappaleesta mainittakoon vielä mukana fiittaava Pate Mustajärvi, joka sopii rouheudellaan mukaan kuin nenä päähän. Mustajärvi oli itse menettänyt samat ystävät.

"Saatana tää elämä on kuin Raatteentiellä, jätkiä kaatuu ihan simona." - Juice Leskinen Pate Mustajärvelle Näsijärven rannalla vuonna 1986.

 

      Yksikään Juicen levy ei ole täydellinen. Kaikkiin mahtuu rimanalituksia, mutta parhaimmissa albumeissa ne jäävät kuriositeeteiksi. En ole pitkään aikaan kajonnut Juicen tuotantoon. Kiitos uudesta innostumisesta kuuluu herroille Vesa Winberg ja Mika Kähkönen, jotka kävivät mainiossa Kasarin lapset -podcastissa läpi Juicen tuotantoa ja elämää. Muutamia asioita ja nimiä tarkistin Antti Heikkisen kirjoittamasta Risainen elämä, Juice Leskinen 1950-2006 -kirjasta.

  Juice on patsaansa ansainnut. Juice kuuluu kansakunnan kaapin päällä pönöttäviin taiteilijoihin. Jean Sibelius, Tove Jansson, Väinö Linna ja Juice Leskinen ovat ikoneja, joissa tiivistyy suomalaisuutta. Patsaiden kukittamisen sijaan kannattaa kaivaa taiteilijoiden tuotanto syyniin.

OZZY OSBOURNE - BARK AT THE MOON (1983)

 

Tämänkin levyn ilmestymisestä on kulunut 40 vuotta. Sen kunniaksi on aika kuunnella teos läpi. Edelliskerrasta on vierähtänyt tovi. Monia asia olisi saattanut mennä pieleen tätä levyä tehdessä. Ozzy Osbournen onni uransa ja elämänsä kannalta on ollut Sharon Ardenin (ny. Osbournen) kanssa hynttyiden yhteen lyöminen. Ilman Sharonin määrätietoisuutta ja järjestelmällisyyttä Ozzyn soolourasta olisi tuskin tullut yhtään mitään. Sharonin toimista ja menetelmistä voidaan olla montaa mieltä ja tämänkin levyn yhteydessä rouva Osbourne käytti melko häikäilemättömiä keinoja.

    Bark At The Moon on kiistämätön Osbournen klassikko. Monet asiat olivat vinksallaan ja pielessä ennen kuin albumi ilmestyi. Ozzyn päihteiden käyttö oli tolkutonta. Siihen peilattuna on ihmeellistä kuinka upeita albumeja mieheltä läpi koko 80-luvun ilmestyi huipentuen herran parhaimpaan tuotokseen; No More Tears (1991). Isossa roolissa olivat tietysti taitavat muusikot Ozzyn rinnalla, joiden panos tekee Bark At The Moonistakin loistavan levyn.

    Black Sabbathista potkut saanut Ozzy onnistui täydellisesti kahdella ensimmäisellä soololevyllään, Blizzard Of Ozz (1980) ja Diary Of Madman (1981). Ozzyn sooloura on alusta asti perustunut Ozzyn taustalla soittavaan bändiin. Tai vielä ensimmäisellä levyllä muut musikantit olivat herran rinnalla. Blizzard Of Ozz piti olla aluksi bändin nimi, mutta hyvin pian levy-yhtiössä ja managerivaimon päässä syntyi ajatus siitä, että muut saavat siirtyä taka-alalle, koska herra Osbourne on tähti. 

    Kitaristi Randy Rhoadsin kuolema vuonna 1982 jätti suuren aukon, jonka paikkaamista kävivät kokeilemassa Bernie Tormè sekä Brad Gillis. Myös Dokkenin George Lynch tarjosi itseään Ozzylle hommiin, mutta paikan sai lopulta Jake E. Lee. Jake E. Lee ja basisti Bob Daisley ovat sanoittaneet ja säveltäneent lähes koko Bark At The Moonin materiaalin. Siitä huolimatta levyn kannessa lukee krediiteissä ainostaan Ozzy Osbourne. Näin Sharon-vaimo/manageri onnistui lyttäämään muusikoiden oikeuksia entisestään. Bob Daisleyn panosta Osbournen klassikkoalbumeilla ei kukaan voi kieltää. Siitä huolimatta Sharon Osbourne tekee toistuvasti niin.

    Sharon korvasi Blizzard Of Ozzin ja Diary Of Madmanin vuoden 2002 uudelleenjulkaisuissa Bob Daisleyn ja rumpali Lee Kerslaken osuudet Osbournen silloisella rytmisektiolla (rumpali Mike Bordin ja basisti Robert Trujillo). Ozzy Osbourne kertoi itsekin myöhemmin vastustaneen uudelleennauhoittamista. Älytöntä jälkiviisastelua Ozzyltä, joka ei uskalla sanoa muijalleen yhtään poikkipuolista sanaa. Saakelin tohvelisankari!

    Nyt kun verenpaine on saatu kohoamaan sopivasti, on syytä unohtaa hetkeksi kuinka epäoikeudenmukaisesti Osbournen pariskunta työntekijöitään kohtelee ja mennä itse asiaan eli musiikkiin. Bark At The Moon häviää kokonaisuutena kahdelle ekalle Ozzyn kasarisoololle. Silti levyä ei kuitenkaan voi mollata. Bark At The Moon olisi voinut kaikesta päähenkilön koheltamisesta johtuen olla huomattavasti huonompi levy.

     Bark At The Moonin vahvuus on muutamissa ehdottoman kovissa ralleissa. Nimibiisi on kivitalon kokoinen klassikko. Levyn koko teema kantta myöten on rakennettu sen ympärille. Kappale on Jake E. Leen taidonnäyte. Levyn kannessa lukeva Osbournen nimi ainoana säveltäjänä hymyilyttää entistä enemmän. Pianoa pimputtelemalla omien sanojensa mukaan albumin säveltäneen Ozzyn sormista ei kuunaan moista riffittelyä ole syntynyt. Toinen tykkistyge on Rock'n'Roll Rebel, jolla jälleen Jake E. Lee loistaa kuin täysikuu Perämeren yllä tai aurinko Naantalin taivaalla.

 

   Olen myös aina pitänyt toisena sinkkuna julkaistusta So Tired -slovarista. Vaikka sen piano- ja jousisovituksia on mollattu vuosien saatossa, ei se huononna kappaletta. Beatles kuuluu toki läpi, niin että paukkuu. Se suotakoon suuresti John Lennonia ihailevalle Ozzylle. Enemmän minä tästä pidän kuin siitä Imagine-kopiosta Down To Earth (2002) -levyllä.

    Albumista ilmestyi eri versioita. Euroopan albumissa on sininen fontti, kun taas Jenkeissä Ozzy-logo ja albumin nimi on punakeltaisella. Samoin biiseissä on eroa. Eurooppalaisista löytyy Spiders ja Jenkkijulkaisusta Slow Down. En tiedä miksi näitä muuteltiin. Onneksi kaikki kappeleet on julkaistu myöhemmissä painoksissa. Hieman ihmetyttää toki uusin 40vee juhlajulkaisu, josta Spiders loistaa poissaolollaan. Mielestäni molemmat biisit ansaitsevat paikkansa levyllä. Myös Centre Of Eternity on alkuperäisessä Euroopan julkaisussa nimellä Forever. Ihme koheltamista. Ehdottomasti hauskin on Etelä-Korean julkaisu, jonka kantta on hmm... hieman sensuroitu.

 

Etelä-Korean vinyylipainos. Soveliaaksi sensuroitu kansi.

       Vuonna 1983 ilmestyi monia hienoa rocklevyä. Bark At The Moonin ohella ilmestyivät Acceptin Balls To The Wall, Kissin Lick It Up, Def Leppardin Pyromania, Iron Maidenin Piece Of Mind, Quiet Riotin Metal Health ja Mötley Crüen Shout At The Devil. Nämä tulivat nyt nopeasti mietittynä mieleen. Mahtavia levyjä kaikki.

      Bark At The Moon sai myös kyseenalaista kuuluisuutta, kun kanadalainen 20-vuotias James Jollimore puukotti samaisena vuonna 1983 naisen ja tämän kaksi lasta kuoliaaksi. Jollimore kertoi Bark At The Moon kappaleen saaneen hänet levottomaksi ja tekemään järjettömän tekonsa. Seuraavana vuonna Ozzy kohtasi sekopäiden syytöksiä uudelleen, kun 19-vuotiaan John Daniel McCollum itsemurhasta syytettiin  vuorostaan Suicide Solution kappaletta. 

     Ozzy itse bändeineen lähti Yhdysvalloissa kiertueelle Mötley Crüen kanssa. Yhdistelmä, joka vuonna 1984 oli varmasti osoitus rokin vaarallisuudesta. Sharon yritti pitää kiertueella kuria lähettämällä ohjeita ja sääntöjä bändeille. Mötley Crüe ehti nimetä kiertueen No Fun Touriksi. Todellisuudessa kovina bilettäjinä itseään pitävät nuoret Mötley-muusikot hämmästyivät, kun heidän toilailunsa eivät olleet mitään Ozzyn sekoilujen rinnalla. On tiestysti ihme, että Ozzy Osbourne on yhä elossa. Normijamppa olisi kuollut samalla menolla jo vuonna 1979. Onneksi musiikki elää ikuisesti. Bark At The Moon, 40 vuotta. Upea levy!

 

 

 

 

SCORPIONS - ROCK BELIEVER (2022)

 

Scorpionsin tuorein levy ilmestyi helmikuussa 2022. Nyt sen vinyylipainoksen sai edulliseen alehintaan. Päädyin hankimaan tavanomaisen rieskan sijaan rajoitetun painoksen, jossa on yhteensä 16 biisiä eli mukana on viisi ylimääräistä stygeä otsikolla: Limited Deluxe Bonus Tracks. Eri juttu sitten on kuinka rajoitettu painos oikeasti on kyseessä kun sitä riittää lähes kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen myytäväksi puoleen hintaan. Nää on näitä markkinamiesten kikkoja. Nykyään keräilijöiltä osataan ottaa rahat pois eri värivariaatioilla sun muilla.

     Mennään asiaan. Scorpionsin ikäiseltä yhtyeeltä ei odoteta enää niitä uran huikeimpia levyjä. Yhtye on tehnyt klassikkolevynsä jo reilusti yli kolmekymmentä vuotta sitten. Eikä livekuntokaan enää seitsemänkymppisillä ukoilla ole samaa luokkaa kuin 80-luvulla. Enää ei tehdä ihmispyramideja, eikä laulukaan aina kulje entiseen malliin. Enkä tiedä seisooko Rudolf Schenker enää päällään kesken keikan, epäilen. Eli on ihan kiva, jos vuonna 1965 perustettu yhtye tekee vielä vuonna 2022 ihan kivan levyn, jota kuunnellessa ei tarvitse tuntea myötähäpeää. Mitä vielä... Scorpions paiskaa kehiin erittäin hyvän levyn. Bändi kuulostaa verevältä ja elinvoimaiselta.

 

     Miten se on mahdollista? Onko patut vetäneet tupla-annokset lääkekonjakkia studioon saavuttuaan. Voi olla, mutta pari huomiota nousee pintaan. Ensimmäinen on rumpupallin taakse istunut entinen King Diamond ja Motörhead -kannuttaja Mikkey Dee. Dee antaa virtaa muille takuuvarmalla työllään. Mikkey Deen ansioksi luettakoon myös tyylitaju. Hän ei yritä kuulostaa Mikkey Deeltä vaan tiimipelaajana hän kuulostaa Scorpionsin rumpalilta.   

    Toinen vahvuus on oman historian tuntemus ja sen käyttäminen tyylillä. On helppoa mennä metsään yrittäen tehdä levy menestysvuosien kaavalla. Siihen Scorpions ei lähde, mutta viljelee läpi levyn tyylillä omia maneereitaan, niin 70- kuin 80-luvulta. Mitään uutta Scorpionsilta on turha odottaa, enkä usko että kukaan sitä edes haluaa. Scorpions on keksinyt pyöränsä lopullisesti vuonna 1982. Sitä on turha yrittää muuksi muuttaa. Ilahduttavaa sen sijaan on, että levyltä kaikuu vaikutteita Uli Jon Rothin ajoilta asti. Suurin menestys ja maailmanvalloitus osui 80-luvulle ja yhtye tuntui jossain vaiheessa unohtaneen täysin hipahtavan ja psykedeelisen 70-luvun. 2020-luvulla bändi osaa arvostaa myös tätä aikakautta ja osoittaa sen myös uudella levyllään.

 

     Levy paukahtaa käyntiin menevällä ja jalan välittömästi vipattamaan saavalla Gas In The Tankilla. Välittömästi käy selväksi, että tankki on täynnä. Tätä kuuntelee hymyillen, hemmetti että rokkaa! Ei voi kuin ihailla Schenkerin terävää komppaamista. Mieshän on liekeissä heti lausta alkaen. Roots In My Boots jatkaa tiukentamalla tahtia entisestään. Riffiltään vuoden 1982 Blackoutia muistuttava kappale ei aivan yllä avausraidan tasolle, mutta jälleen Schenkerin riffittely kantaa kipaletta alusta loppuun. 

   Klaus Meine kuulostaa samalta kuin parhaina nuoruuden vuosinaan. Studiossa kikkailulla on varmasti osuutensa tähän verevyyteen, mutta ei siitä voi ketään sormella osoitella. Alun biisit ovat silkkaa kasari-Scopaa ja sama meno jatkuu kolmannen raidan kohdalla. Knock 'Em Dead toimii. Mieleen hiipi kolmannen biisin kohdalle, että jos meninki jatkuu samanlaisena, alkaa homma toistaa itseään. Nyt kaipaisi jo vähän muutosta biisikaavaan. Kuin tilauksesta sellainen saadaan nimibiisin myötä.

   Rock Believer ei ole mikään rocklyriikan riemuvoitto. Rockin vertaaminen uskontoon ei ole uusi juttu. Scorpionsilta on turha odottaa mitään käänteentekevää sanoitustensa osalta. Vaikka yhtye yrittikin 90-luvun alussa yhdistää idän ja lännen sekä saada aikaan maailmanrauhan, hyväntahtoinen naivius ja jopa hölmöys sanoituksisssa on osa Scorpionsia. Mutta se ei missään nimessä haittaa, kunhan kukaan ei oikeasti ala uskoa, että Wind of Change onnistui muuttamaan maailmaa. Muistan armeija-ajaltani hetken, jolloin uskoin minuutin ajan kansojen väliseen solidaarisuuteen, kun kuulin Örön saaren ohin kulkevan venäläistankkerin miehistön laulavan VHF-radion kanavalla kyseistä kappaletta. Hyvin pian ymmärsin, että venäläisten kasetin nauha venytti pahasti ja merimiehet olivat vahvasssa votkahumalassa. 

 

 

    Mutta jos palataan armeijamuistoista takaisin Rock Believer -kappaleeseen. Sen voima on vahvassa ja tarttuvassa kitarariffissä ja kertosäkeessä. Olen jo ehtinyt kehua pariinkiin otteeseen Rudolf Schenkerin panosta tällä levyllä, mutta ei sovi unohtaa Matthias Jabsia. Jabsin palkaaminen 70-luvun lopulla yhtyeen soundia dominoineen Uli Jon Rothin tilalle oli uskalias ja lopulta viisas teko. Jabsin myötä yhtye muuntui enemmän suoraviivaiseksi hard rock -yhtyeeksi, joka takasi Amerikan valloituksen ja nousun stadiontasolle. Moni pitää Jabsia Rothiin verrattuna soitannollisesti ilmeettömämpänä kaverina, mutta ilman tuota muutosta Scorpionsin Blackout (1982) tai Love At First Sting (1984) eivät olisi tuntemiamme levyjä. Scorpions osaa myös hyödyntää ikäisteni nostalgian kaipuun. Mainiona todisteena siitä käy yltä löytyvä Rock Believer -video. Musiikin ohella myös kuvallinen kerronta vie muistoissa bändin kulta-ajoille 80-luvulle.

 

    Pari seuraavaa kappaletta vie tunnelmat jo mainitsemalleni 70-luvulle. Shining Of Your Soul on niin seitkytlukulaista Scopaa, että hetken voisi luulla Uli Jon Rothin veivaavan kitaran varressa. Seventh Sun on tummasävyinen ja uhkaava. Poljennossaan vakuuttava kappale on ehdottomasti albumin kovinta kärkeä. Samalla nämä kaksi kappaletta luovat levylle kivasti kontrastia ja pitävät kuuntelijan mielenkiinnon yllä.

    Albumin kuusi ensimmäistä raitaa ovat täyttä tavaraa, valitettavasti tämän jälkeen taso hieman laskee. Hot And Cold on levyn ainoa Matthias Jabsin kirjoitama kappale. Se on myös ensimmäinen kappale, joka on helppoa ohittaa olankohautuksella. Biisi ei tarjoa oikein minkäänläistä tarttumispintaa. Ihan kivasti rullaavaa, mutta samalla tylsää. Eikä meno parane mukarankan When I Lay My Bones To Restin myötä, vaikka sävelkynän varteen on saatu takaisin albumin alkuun tinmanttista kamaa kirjoittanut Schenker. "Hey Let's Rockin" -tyylinen lyriikkaa ei auta asiaa. Vaikkei Scorpionsin tarkoitus ole tavoitella lyyrisyydessään Nobel-kirjallisuuden tasoista kamaa, voisi se edes yrittää pitää omaa rimaansa jossain muualla kuin navan korkeudella.

 

   Hieman fiilikset laskevat levyn loppua kohtia, vaikka väliin mahtuu ekana sinkkuna julkaistu Peacemaker. Se on ihan ok, muttei missään mielessä levyn parasta antia. Ja vihoviimeisenä vastaan tulee... yllätys yllätys...slovari. Scorpions-balladit ovat tietysti jo käsite, eikä bändi ole uskaltanut tehdä tälläkään kertaa levyä ilman moista. Kaikki tutut elementit ovat kasassa naivia sanoitusta myöten. Balladi puolustaa paikkaansa. Ei se ainakaan minulle näppylöitä aiheuta, jos toisaalta ei nyt mitään suurta tunteen paloakaan. Viisi bonuskappaletta levyn perässä ovat kiva lisä, mutta ymmärrettävästi ne pudotettu pois viralliselta albumikokonaisuudelta. Niistä ainoa hieman kiinnostava on Klaus Meinen säveltämä Shoot For Your Heart.

   Rock Believer on hyvä levy. Bändi osaa tyylikkäästi hyödyntää menneisyyttään vaipumatta kuitenkaan naurettavaan itsensä matkimiseen. Scorpions on parhaimmillaan, kun se ei ota itseään liian vakavasti. Myöskään kuuntelijan ei kannata ottaa kuulemaansa liian vakavasti. Itse sorruin tämän kirjoituksen myötä siihen pariin otteeseen nillittäessäni lyriikoista. Oma moka. Se se on rokkii, eikä sinfoniaa!

EUROPE - PRISONERS IN PARADISE (1991)

 

Vuoteen 1991 mennessä Europelle oli varmasti käynyt selväksi se armoton asia, että uran kovin menestys oli saavutettu vuonna 1986 ilmestyneellä The Final Countdown -albumilla. The Final Countdown on toki rullaava hard rock -pläjäys, muttei missään nimessä yhtyeen paras levy. Nimibiisi tietysti varastaa kaiken huomion. Megalomaaninen hitti, jonka varjoon yhtyeen muu tuotanto jää. Moni bändi on kateellinen moisesta täysosumasta, mutta yhden laulun kasvaessa noin suureksi, muodostuu siitä riippakivi, jota orkesteri joutuu raahaamaan perässään lopun uraansa.

 

    Europe teki kuitenkin parhaansa. The Final Countdownin seuraaja Out Of This World (1988) ei missään mielessä kalpene edeltäjänsä rinnalla vaan menee jopa ohi siitä. Levyltä löytyy oivaa hittihakuisuutta. Eka sinkkubiisi Superstitious upeine stemmalauluineen on komeaa kuunneltavaa. Levy kaipaisi kuitenkin soundillisesti enemmän potkua ja särmää. Europella ei ollut uskallusta siirtyä pois puudeliheviosastolta. Tuottajaksi olisi voitu valita joku muu kuin Ron Nevison. Kaveri kun on tunnettu kevythevisoundeista. Miehen meriittilistalta samoilta ajoilta löytyy niin Kissin Crazy Nights (1987) kuin Ozzy Osbournen The Ultimate Sin (1986). Levyjä, joiden soundeista on kitisty piireissä vuosikaudet läpeensä.

 

 

     Siinä missä Out Of This World myi vielä yli miljoona kappaletta Jenkeissä, ei Prisoners In Paradisea mennyt enää isosti kaupaksi kuin yhtyeen kotimaassa Ruotsissa. Ensisijainen valinta levyn tuottajaksi oli Bob Rock, joka olisi saattanut olla mies paikallaan. Bob Rock jopa suostui hommaan, mutta päättikin luopua pestistä ja lähteä studioon Metallican kanssa. Valinta oli tietysti täysin ymmärrettävä mister Rockin osalta ja jälkiviisaasti ainut oikea vaihtoehto. Rockin tilalle Joey Tempest ja kumppanit saivat Beau Hillin. Hill lukeutuu 80-luvun nimimiehiin, jonka tunnetuimmat vyöllä roikkuvat skalpit ovat Ratt, Warrant ja Winger. Eli Europe ei uskaltanut vieläkään katsoa boxin ulkopuolelle. 

    Levyä seuranneen kiertueen jälkeen yhtye laittoi pillit pussiin ja vetäytyi tauolle, jolta se palasi vasta vuonna 2003. Europen paluun myötä yhtyeen riveihin ilmestyi takaisin kitaristi John Norum. Yhtye astui esiin myös entistä juurevampana ja henkisesti kasvaneena. Soitetaan mitä halutaan -mainoslause sopi 2000-luvun Europeen. Yhtyeen uudet levyt kumarsivat vahvemmin 70-luvun brittihevin suuntaan. Termiä tukkahevi oli turha enää käyttää. Hyvä niin. 

 

12" maxisingle, b-puolella Japanibonari Yesterday's News

 

    Mutta palataan vielä Europen ensimmäisen vaiheen joutsenlauluun. Prisoners In Paradise ei ole huono levy. Nimibiisissä on jopa hittipotentiaalia. Valitettavasti vain muutamassa kohtaa Tempestin sävelkynä eksyy kulkemaan The Beatles -yhtyeen laulukirjan kautta ja Let It Be melodian suhteen ei voi olla kuuro. Jos vertaa Europen tekelettä Bon Jovin vastaavan ajan tuotokseen, niin häviäähän tämä 10-0. Bon Jovia voi pitää saman aikakauden ja genren tuotteena kuin Europea, siksi vertailu on relevanttia. Bon Jovilta ilmestyi vuonna 1992 Keep The Faith, jonka tuotti...yllätys yllätys... Bob Rock. Olisiko Rock sittenkin saanut kaivettua Europesta esiin jotain muuta kuin mihin Beau Hill kykeni? Sitä emme saa koskaan tietää.

 

   Prisoners In Paradiselle on eksynyt turhan monta täytebiisiä. Jotenkin hassusti levy piristyy loppua kohden. Albumin kolme viimeistä kappaletta, Got Your Mind In The Gutter, Til My Heart Beats Down Your Door ja Girl From Lebanon ovat komeita viisuja. Levyn ongelmaksi nouseekin sen alku. Kolme ensimmäistä biisiä yrittävät toistaa tuttua kaavaa. Iskevä avausralli, perään menevä rokki ja kolmantena balladi. Valitettavasti kolmikko All Or Nothing, Halfway To Heaven, I'll Cry For You jäävät valovuosien päähän kolmikoista; The Final Countdown, Rock The Night, Carrie tai Superstitious, Let The Good Times Rock, Open Your Heart.

 

    Prisoners In Paradise on ristiriitainen levy, jossa on puutteensa, mutta myös reilusti vahvuutta ja syvyyttä. Vaikka olen aina liputtanut John Norumin puolesta, niin on pakko myöntää, että Kee Marcellon soitosta löytyy yhtä lailla sielua ja sydämestä käsien kautta kielille kulkevaa tuskaa. Se yhdistettynä Joey Tempestin taitoon kirjoittaa upeita ja koskettavia ralleja tekee Europesta erittäin paljon mainettaan paremman bändin.