perjantai 21. helmikuuta 2014

ZERO NINE - WHITE LINES (1985)


Nyt on jo viimeistään aika kohottaa maljaa kotimaisuudelle ja kunnioittaa suomalaisia muusiikintekijöitä tälläkin sivustolla. Kaikenmoinen hatunnosto suomalaisen hevin pioneereille Kimmo Kuusniemelle ja kumppaneille. Pioneerin osa on kova ja arvostuksen saamiseen Kuusniemelläkin kului useampi vuosikymmen. Toki kaikki Sargofagus-tekemiset tahi Moottorilinnut-materiaali ei ehkä aina sitä laadukkainta kamaa ollut, jos vaikka vertaa epäreilusti siihen mitä esim. Judas Priest teki suuressa maailmassa samaan aikaan. No, me ollaan Suomi ja maailma on epäreilu, näinhän se on ollut.

Kepa Salmirinne on ehdottomasti suomalaisten hevilaulajien aatelia. Ian Gillanin laulukirjaa tarkkaan lukenut Salmirinne sisäisti lahjakkaasti mistä on hyvät hevilaulajat tehty...ei niinkään keuhkoista kuin palleasta. Pian Kepan perään kentälle ilmestyi Marco Hietala Tarot -yhtyeineen. Vexi Salmen, Kassu Halosen ja Kisu Järnströmin Flamingo-yhtiö mainosti  vuonna 1986 Tarotin Spell Of Iron-debyyttiä tyyliin: "Suomi-hevin kuninkaat, ei haastajia." En ole aivan varma alun sanamuodosta, mutta oleellisin "Ei haastajia", on oikein. Zeus Mattila ihmetteli Epes`sin julkaisemassa Heavy Heaven -lehdessä, jotta mitäköhän Zero Nine tuumi moisesta. Vuonna 1986 Zero Ninen tuskin tarvitsi huolestua. Yhtye oli julkaissut menestyneimmän albuminsa Intriquen. Zero Nine oli kiistatta suosionsa huipulla.



Intriqueen  ja sen menestykseen oli siivittänyt Nollaysi-orkesterin todellinen läpimurto vuonna 1985.
White Lines -levystä kohistiin Suomessa jo etukäteen kovin sen julkaisukanavan johdosta. Monikansallinen Virgin-levylafka oli kiinnittänyt huomioita suomalaisbändiin ja lopulta levydiili oli todellisuutta. Suomessa ei oltu moiseen totuttu ja toimittajat alkoivat rummuttaa läpimurtoa maailmalla. Jälkeenpäin näistä Zerojen, Smackien ja Havana Blackien "maailmalle lähtemisistä" on helppo ollut vääntää vitsiä, mutta tosiasia on kuitenkin, että nämä bändit ovat kaikkein sen suurimman kunnioituksen ansaitsevia. Aikakaudella, jolloin suomalaisilla levy-yhtiöillä ei ollut taitoa/halua/pääomaa satsattavaksi yhtyeisiin. Ei ollut nettiä, ei sähköpostia. Kaikki kulki etanapostilla. Bändit tekivät itse suunnattaoman työn kaiken eteen ja Suomessa osa jengiä kehtasi naureskella ja dumata. Hävetkää!

Ekana sinkkuna levyltä hakattiin irti itseoikeutetusti Never Stop Running. Hitti-isku, jonka olisi luullut uppoavan myös eurooppalaiseen yleisöön. Jälkeenpäin on helppo viisastella, mutta vuonna 1985 Virgin lanseerasi Zero Ninen suurimmaksi osaksi maihin, joissa myyvintä kamaa ei ehkä ollut hard rock. Suomessa toki uskottiin, jotta läpimurto vanhoillisessa rockmaassa Englannissa olisi mahdollista, mutta ei. White Linesin kansainvälisiä myyntilukuja en tiedä, mutta epäilen, jotta hypetys ja myynti kohdistui lopulta vain Suomeen. Toki olen itsekin ostanut kyseisen levyn single-julkaisut Ebayn kautta myöhemmin Saksasta. Eli joitakin kappaleita maailmallakin myytiin.


Albumi äänitettiin Helsingissä Finnvoxin studiolla T.T. Oksalan johdolla. T.T. lienee ollut tunnetuin ja käytetyin tuottaja 80-luvun Suomen rock-skenessä. Boycott, Smack ja Peer Gynt käyttivät Zerojen ohella Oksalan palveluksia. Oksalaa kehuttiin, eikä syyttä. Siitä huolimatta White Linesin suurin heikkous on tuotantopuoli. Harvinaisen tunkkaista äänimaailmaa Oksala on onnistunut levylle luomaan. En tiedä onko tarkoitus ollut saada tiettyä raskautta bändin sointiin. Asia, josta Zerojen edeltävät levyt olivat kärsineet. Komeaa kaikua ja tiettyä täyteläisyyttä saundiin onkin saatu, mutta samalla ihmeellistä puuromaisuutta myös. Zero Nine erosi monista aikalaisistaan suomalaisista rockyhtyeistä Iro Murtolan kosketinsoundin ansiosta. White Linesilla koskettimet nostettiin vahvemmin osaksi kokonaisuutta erittäin toimivasti.

TT Oksala

Näin Zerot vuoden 1985 Ruisrockissa. Bändi oli nälkäinen ja luotti täysin uuteen materiaaliinsa. Muistaakseni setti koostui lähes täysin uudesta White Lines-materiaalista, lukuunottamatta edelliseltä Headline-levyltä poimittua Walk Away-kappaletta, sekä Twisted Sister-lainaa We`re Not Gonna Take It. White Lines levyn nimenä aiheutti kuhinaa toimittajissa. Bändi sai useammin kuin kerran oikaista haastatteluissa, jotta nimi ei tarkoita kokaiiniviivoja vaan valtatien valkoisia keskiviivoja. White Linesin lyriikkapuolelle panoksensa antoi myös ei niin heviyhteyksistään tunnettu Edu Kettunen, joka käsittääkseni viilaili turhat rallienglanti-ilmaisut pois levyltä.


White Lines oli bändin omienkin sanojen mukaan ensimmäinen levy, jolla oma lopullinen oma ilme löytyi ja loksahti kohdalleen. Tätä hyödynnettiin seuraavien levyjen kanssa. Vaikka Virginin kanssa homma lopulta kuivui kasaan, ei bändi antanut sen haitata. Levyt huomattiin myös muualla ja näytön paikkoja ulkomaille avautui. Vuonna 1986 elokuussa yhtye soitti Råsundan stadionilla Tukholmassa Monsters Of Rock -festarilla. Muut samana päivänä esiintyneet porukat olivat niinkin "nimettömiä" orkkia kuin Def Leppard, Ozzy Osbourne ja Scorpions. Kuusamon karjut hoitivat homman kotiin. Kun ruotsalaislehdet kehuivat suomipoikia, saattoi kotopuolessa tuntea ylpeyttä. Jos Lordi on saanut Rovaniemelle aukion, niin Zero Nine ansaitsisi vähintään Kuusamosta oman nimetyn tunturin ja mökkitontit joka jannulle, sen verran ovat kotikontujaan vuosien saatossa kehuneet ja tehneet tunnetuksi.

Seuraavana vuonna kesäkuussa yhtye kävi heittämässä keikan Lontoon legendaarisella Marquee-klubilla. Muutamia päiviä myöhemmin samaisessa paikassa esiintyi muuan Guns N` Roses. Hyvin pian Lontoon reissun jälkeen yhtye soitti Suomessa Ahveniston moottoriradalla Giants Of Rock-festivaalilla. Lontoosta oli mukaan tarttunut ainakin Mara Mäntyniemelle varsin näyttävä Jackson-keppi ja Kepa oli löytänyt Sohon putiikeista tiukan valkoisen esiintymisasun, jossa lämmitti Ahveniston yleisön tulikuumaksi Nollaysin jälkeen esiintyneelle Helloweenille.


Kepa Salmirinne 1987.

White Lines on ilman muuta Zero Ninen uran kulmakivi ja risteyskohta, jossa yhtye lopulta löysi hakemansa. Tänä päivänä orkesteri on yhä kasassa, tosin keikka- ja levytystahti on muuttunut suht rauhalliseksi. Edellisestä, muuten vallan mainiosta, 09-levystä IX on jo kohta vierähtänyt viisi vuotta. Yhteen toivoisikin jo hiljalleen raahautuvan studioon ja sitä myöden myös keikoille. Jos on joskus tullut huudetuksi Never Stop Running!, ei parane pysähtyä keskelle moottoritietä. Lopun voisi kiteyttää Kepa Salmirinteen omin sanoin, kun toimittaja kysyi miksi juuri heviä...Kepa osoitti tunturin suuntaan ja vastasi: "Tsiikaa tohon! Pystytkö heittään jotain Jamaika-regeitä?"


Kuusamosta vuonna 1985 lähetetty nimmarikortti.

2 kommenttia:

  1. Onpas mainio kirjoitus yhdestä elämäni tärkeimmistä levyistä. White Lines oli nimenomaan se millä kolahti, ja samalla highway:lla ollaan edelleen. Bändillä oli vuosien taukoja, ja itellä oli vuosien taukoja, mut IX-aikakauden keikkoja tuli käytyä muutama, ja edelleen rokkas täysillä. "X":n tilanteesta en tiedä mitään, mut keikkaa pukkaa kesäksi aika kivasti Oulu-Kuusamo-akselilla - jospa joku klubi, baari, tai festari saisi houkuteltua etelämmäksikin? Mut siltä varalta, ettei vuori tule luo, täytynee raahata ittensä to the mountain… ;)

    VastaaPoista
  2. Kyllähän Zero Nine on viime aikoina keikkarintamalla kunnostautunutkin. Näin bändin lokakuussa Oulussa ja kova meno oli! Uutta levyä saisi kyllä jo tulla.

    VastaaPoista