sunnuntai 18. toukokuuta 2014

THE ROLLING STONES - STEEL WHEELS (1989)



Rollarit oli rokin dinosaurus jo vuonna 1989. Muistan kuinka Suomesta lähti seuraavana vuonna Ruotsiin sankoin joukoin heinähattuja katsomaan vieriviä kiviä, koska se olisi varmasti viimeinen mahdollisuus nähdä bändi livenä näinkin lähellä härmää. Vuodesta 1962 oli kuljettu melkoiset mailit. Eihän noin vanhat äijät enää millään voineet jaksaa rokkenroll-elämää. Hymyilkää vain. Mutta jos joku olisi sanonut tuolloin ,että ukkelit kiertävät vielä 2014, olisi moinen mielipide naurettu ringistä ulos hetkessä.

Vuonna 1989 olin itse laajentamassa opintojani rokin korkeakoulussa. Perushevin kuuntelun oheen oli ujuttautunut salakavalasti yhtye nimeltä Aerosmith, jonka kautta tieni kulki tietysti Mickin, Keefin ja kumppaneiden luokse. Täytin tammikuussa 1989 kahdeksantoista vuotta. Maaginen ikä. Samaisena vuonna näin Ruisrockissa livenä Dan Bairdin johtaman The Georgia Satellitesin, joka edelleen johdatti askeleitani lähemmäs Stonesia. En ole aivan varma oliko Steel Wheels ensimmäinen rollari-levy, minkä hankin. Mutta se oli tuorein yhtyeen tuotos juuri silloin, kun Steven Tyler ja Dan Baird taluttivat minua kädestä pitäen levykauppaa kohti.

Steel Wheels oli Mickin ja Keithin paluu yhteen moninaisten riitojen ja suukopujen jälkeen. Parivaljakko oli jo pitkään haukkunut toistensa tekemisiä englantilaislehdistössä aina henkilökohtaisuuksiin saakka. Tämä tietysti vain lisäsi mielenkiintoani bändiä kohtaan. Mikään ei toimi rokissa paremmin kuin toisiaan erisuuntiin vetävät voimat, jotka yhdistyessään onnistuvat luomaan jotain mihin yksin eivät koskaan kykenisi. Näin se on. Olen tässä blogissa ennenkin kirjoittanut tästä...Ketih & Mick, Steven & Joe, Mike & Andy. Keith ja Mick olivat molemmat ehtineet koettaa siipiään sooloillen ilman Rollareita. Suoraan sanottuna kummankaan tekoset eivät olleet hääppöisiä. Eikä myöskään menestys odotettua. Herrojen kohtaaminen nenäkkäin tapahtui Rock And Roll Hall Of Famen seremonioiden yhteydessä. Hymyt ja halaukset saattoivat alkuun olla väkinäisiä, mutta lopulta Charlie Wattsin myötämielisellä välityksellä tappelupukarit päättivät unohtaa riitansa ja haudata sotakirveen.

Albumin myyntiä vauhdittamaan julkaistiin ensisinkkuna Mixed Emotions, joka toimi hienosti onnistuen kuvamaan myös videollaan yhtyeen jäsenten lämmenneitä välejä. Ja toden totta myös albumi näytti toimivan kokonaisuutena. Verrataanpa vaikka vuonna 1986 ilmestyneeseen edeltäjäänsä Dirty Workiin, joka henkiin mielenkiinnon väsähtämistä sekä jokaisen jäsenen yritystä tuoda oma näkemyksensä esiin välittämättä muiden aivoituksista.




Levy ja tuleva kiertue jäivät alkuperäisjäsenen Bill Wymanin viimeisiksi yhtyeen riveissä. En jäänyt kaipaamaan kaikkien maailman jäykimpien basistien esi-isää. Ne harvat sävellykset, mitä herra sai aikaan bändille, ovat melkoista kuraa. Vai voiko joku oikeasti sanoa diggailevansa In Another Landia?  Wymanin ns. coolius ja liikkumattomuus keikoilla oli toki muodostunut omaksi taiteenlajikseen, mutta usein ukko näytti siltä kuin olisi halunnut olla jossain aivan muualla. En kyseenalaista Wymanin soittotaitoa, mutta enemmän Bill oli esillä sknadaalilehdistössä avioliittonsa myötä kuin mitenkään merkittävänä panoksena Stonesille.

Steel Wheels oli kaupallinen menestys. Se kipusi brittilistan sijalle 2 ja ylsi Jenkeissä tuplaplatinamyyntiin. Steel Wheels / Urban Jungle Tour käynnistyi elokuussa 1989.  Kiertueen ja albumin menestystä tukemaan julkaistiin vielä peräti kolme singleä: "Rock and a Hard Place", "Almost Hear You Sigh" ja "Terrifying". Kiertueen lämppääjinä esiintyivät kovassa nosteessa olevat Living Colour, Dan Reed Network sekä aikansa uudet rokin pahat pojat Guns n`Roses. Nuoret klopit osoittivat pyyteettömän kunnioituksensa oppi-isilleen.





, Suomessakin Steel Wheels ylsi kultalevymyyntiin, mutta siitä huolimatta bändiä ei näillä konnuilla nähty ennen vuoden 1995 Voodoo Lounge-kiertuetta. Liekö Jaggerilla ollut muistissa vuoden 1970 vierailu, jolloin poliisin huumekoira nuuhki äijän persettä. Siitä suivaantuneena Jagger ilmoitti, ettei kuunaan moiseen Kekkosslovakiaan jalallaan enää astu.

Steel Wheels ei ole lähimainkaan paras Rollari-levy. Se ei ole edes paras 80-luvun Stones-rieska. Se on kuitenkin vahva näyttö pitkän haparoinnin jälkeen. Paluu yhteen ja paluu maailmankiertueelle Yhdysvalloista Japanin kautta Eurooppaan. Levy ja kiertue näyttivät jälleen miksi Rolling Stonesin nimen edessä on The.


4 kommenttia:

  1. Rollarit on kyllä ikinuori bändi, jolle nostan hattua uran pittudesta ja siitä, että aina aika ajoin tulee uutta hyvää materiaalia. Eppu Normaali on vastaava Suomessa, mutta minusta musiikillisesti Studio Etanan jälkeen on liu'uttu aikuisrokkiin (joidenkin mielestä jo ennen), jota aikuisrokkia kaiketi Rollaritkin jonkun mielestä soittaa :)

    VastaaPoista
  2. Olen aina digannut In Another Land kappaletta. Sehän on yksi parhaimmista kappaleista Their Satanic Majesties Request levyllä. Mitkä harvat Bill Wyman sävellykset? Niitähän on vain kaksi eli In Another Land ja Metamorphosis levyllä oleva Downtown Suzie.

    VastaaPoista
  3. Eipä toi Satanic niin kummoinen levy ole. Melkonen hippi-psykedelia sekamelska koko levy.

    VastaaPoista
  4. Steel wheels on ihan hyvä ja monipuolinen levy. Onhan se vähän sellaista aikuisrokkia. Keith Richardsin vuoden 88 soololevy Talk is cheap on mielestäni hyvä ja kai se myi kultaa Amerikassa.

    VastaaPoista