Def Leppard on yhtye jota on pitkin uraa syytelty takinkäännöstä enemmän kuin Paavo Arhinmäkeä. 1970-luvun lopussa Iso-Britanniassa alkoi vahva heavy-yhteiden nousu, kun nuoret pitkätukat olivat kyllästyneet naapurikadun punkkareihein, jotka eivät osanneet soittaa ja olivat muutenkin ärsyttäviä. Brittimetallin uusiaalto eli tuttavallisemmin NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) kumarsi syvään kotimaansa Black Sabbathin suuntaan. Vahvimpina suunnannäyttäjinä kulkivat yhtyeet kuten Judas Priest (joka oli toki aloittanut jo aiemmin, mutta joka laskettiin vahvasti uuteen aaltoon kuuluvaksi.), Iron Maiden, Saxon ja Samson.
Myös Def Leppard niputettiin samaan koriin, vaikka bändi ei sitä itse suoranaisesti edes halunnut. Jo ensimmäisen Def Leppard -levyn myötä alettiin huudella Sheffieldin poikien kosiskelevan jotain muuta kuin lähipubin finninaamaista headbanger-yleisöä. Isoimman äläkän eka levyllä sai aikaan kappale Hello America, jonka katsottiin liian laskelmoivasti tähtäävän jenkkimarkkinoille. Asiaa ei auttanut brittipuritaanien mielestä sekään, että yhtye kiersi Yhdysvaltoja debyyttinsä jälkeen mm. Pat Traversin ja Ted Nugentin lämmittelijänä. Legendaksi on muodostunut tarina miten yhtyettä heiteltiin kotimaassaan Reading-festivaaleilla oluttölkeillä. Haluan kuitenkin huomauttaa punaniskaisen brittiheviyleisön pitkistä perinteistä. Jos osaavat huliganisoida futismatseissa, niin kyllä brittivänkyrät ovat osoittaneet suosiotaan muillekin esiintyville taiteilijoille omalaatuisella tavalla heitellä lavalle rojua. Ei Def Leppard ole suinkaan ainoa yhtye, joka on pullosateeseen kyseisellä festarilla joutunut. Ei kotoinen Hanoi Rocksimmekaan tainnut säästyä aivan kolhuitta, vaikka lähes kotikentällään tuohon maailmanaikaan olivatkin.
Varsinaiseen nousukiitoon yhtye pääsi, kun tuottaja Robert John "Mutt" Lange kiinnostui yhtyeestä ja yhtye "Muttista". Langen 80-luvun kuvaa kun katsoo, voisi kaverin kuvitella olevan yksi Leppardin poijiista. Sen verran ulkonäöllisesti jamppa on samasta puusta. Kultasormi Langen johdolla lähdettiin työstämään kakkosalbumia High ´n´ Dry, joka ilmestyi 11. heinäkuuta 1981. Asiat loksahtelivat kohdilleen. Leppard oli suhtautunut posiitivisesti uuden aikakauden tuomiin haasteisiin. Yhtye ja sen taustajoukot ymmärsivät videoiden merkityksen markkinoinnissa. Samaa ei voi sanoa ihan jokaisesta 80-luvun alun yhtyeestä.
Albumilta lohkaistu video Bringin´ On The Heartbreak sai mainiosti näkyvyyttä MTV:llä. Kun kappaletta kuuntelee voi ymmärtää kuinka vähän yhteistä perinteinen heviyleisö löysi sisämmästään tekeleen kanssa. Kappale on kuitenkin hieno kasarihelmi ja osoittaa suuntaa, jonka Def Leppard oli valinnut. Tuskin ovat pojat katuneet tekemäänsä päätöstä. Moni aikalainen jumiutui vetämään puusilmäheviä pubin nurkkaan, kun NWOBHM:n isoin aalto oli ohi. Toki Iron Maiden ja Judas Priest ovat tehneet pitkän uran, mutta moni lupaava yhtye ei kyennyt uudistumaan ja jäi vaille suurempaa menestystä. Def Leppardia tuskin on haitannut puskista huutelut itsensämyymisestä, kun kaverit ovat saaneet kaupaksi myöhemmin enemmän levyjä kuin Vesa Keskinen koskaan kaljaa ja makkaraa Tuurin kyläkaupasta. Klassisen sanonnan mukaan Leppardin kikkarapäät ovat varmasti nauraneet matkalla pankkiin.
High ´n´ Dry ei ollut vielä lähelläkään Leppardin seuraavia saavutuksia. Tulevat albumit Pyromania ja Hysteria räjäyttivät pankin. Samalla yhtye koki lähes käsittämättömältä tuntuvia tragedioita. Rumpali Rick Allenin auto-onnettomuus ja käden menetys sekä kitaristi Steve Clarkin kuolemaan johtaneet päihdeongelmat tuntuivat nuoresta Suosikkia lukevasta klopista aivan uskomattomilta tarinoilta. Ja kaiken tämän päälle yhtyeen nousu voittoon näistä. Tuskin monikaan asia musiikkimaailmassa on saanut yhtä paljon huomiota kuin Def Leppardin yksikätinen rumpali.
Pyromania on oma suosikkini yhtyeen katalogista. High`n`Dry:ssa on paljolti samaa tunnelmaa, mutta biisit eivät aivan ole yhtä timangia. Kun Hysteria ilmestyi löysin itsestäni sen sisäisen Lontoon länsipuolen pubissa istuvan puritaanin. Hysterian soundi oli viety vielä entisestään siirappiseen suuntaan. Resepti toimi, vaikka meikäläinen kavereineen Lausteen metsikössä levyä yrittikin alkuun mollata. Lopulta MTV:n pyörittämä lukuisten videoiden tulva Hysteria-albumilta, sai meikäläisenkin rallattelemaan Womenia ja Animalsia. Ei muuten taida olla toista levyä, josta olisi työstetty yhtä monta ja yhtä kallista videota kuin on Def Leppardin Hysteriasta. Levy-yhtiö ainakin satsasi ja se tuotti tulosta. Hysteriaan päättyy oma Def Leppard -seurantani. Vuonna 1992 ilmestynyt Adrenalize ei enää kiinnostanut, eikä senkään jälkeen tulleet ole jaksaneet innostaa etsimään yhtyettä uudelleen käsiini. Ensi kesänä kun leopardi-pojat saapuvat Tampereelle, saatan mennä paikan päälle, mutta täysin nostalgisista syistä... kuten lähes kaikki muutkin.
High`n`Dry:n aloituskipaleen Let It Go:n alun riffin jälkeen tuleva Joe Elliotin laulu tuo mieleen toisen 80-luvun aikalaisen...Quiet Riotin. Kumpi oli ensin muna vai kana? Metal Health ilmestyi vasta 1983. Molemmat ovat sen verran kovia viisuja, ettei pieni samankaltaisuus haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti