Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1979. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1979. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

KISS - DYNASTY (1979)

 

Paperilla sunniteltuna Kissin vuoden 1979 studioalbumi Dynasty näytti varmasti varmalta menestysalbumilta. Yhtye oli breikannut isosti vuonna 1975 ilmestyneellä Alive! -livetuplalla. Sitä seuranneet kolme studioalbumia, Destroyer (1976), Rock And Roll Over (1976), Love Gun (1977) olivat selkeää jatkumoa menestykselle. Ne olivat jo ilmestyessään kiistattomia Kiss-klassikoita, joita myytiin Yhdysvalloissa kuin hernesoppaa samaan aikaan Suomessa. Näistä lähtökohdista ajateltuna Dynastyn olisi pitänyt olla kiistaton menestystarina. Valitettavasti Kiss-leirin ylle oli jo jonkin aikaa kasautunut tummia pilviä. Suurieleisesti markkinoitu paluu Dynastyn myötä ei sujunut suunnitelmien mukaan.

   Vuonna 1977 ilmestyneen Alive II -liven ja sitä seuranneen kiertueen jälkeen väsynyt ja keskinäisiin ristiriitoihin ajautunut yhtye oli vaikean tilanteen edessä. Kiss oli rahantekokone, jolla oli töissä iso liuta ihmisiä. Lypsävää lehmää ei missään nimessä haluttu pistää teuraaksi. Manageri Bill Aucoin mietti päänsä puhki miten saisi eripuraisen Kiss-miehistön puhaltamaan yhteen hiileen. Syntyi ajatus soololevyistä. Ajatuksena oli tietysti saada jokaisen jäsenen kunnianhimo tyydytettyä oman soololevyn myötä. Soolot tietysti julkaistiin Kiss-konseptin alla samaa linjaa mukailevilla kansikuvilla ja julisteilla höystettynä. Casablanca Recordsin pomo Neil Bogart hykerteli saadessaan kauppoihin yhtä aikaa neljä "Kiss-levyä" yhden sijaan. Myynnin toki odotettiin myös olevan nelinkertainen. Jokaisen soolon myynti ylitti platinamyyntirajan, jota voidaan pitää huikeana saavutuksena. Vuosien myötä on kuitenkin kerrottu myymättä jääneistä levyistä, joita kaupat palauttelivat levy-yhtiön varastoon. 

 


 

   Yhtyeen nelikon välit eivät soolorupeaman myötä parantuneet pätkääkään. Päinvastoin. Sooloalbumien keskinäinen kilpailu tuotti entisestään närää kahtiajakautuneen yhtyeen väleissä. Toisessa leirissä Gene Simmons ja Paul Stanley yrittivät luotsata yhtyettä eteenpäin ymmärtämättä lainkaan päihdehuuruista rockelämää viettäviä tovereitaan. Sen sijaan nämä huuruiset toverit eli Ace Frehley ja Peter Criss kokivat Stanleyn ja Simmonsin yrittävän suitsia heidän tekemisiään ja luovuuttaan liikaa. Asiaa ei auttanut Frehleyn soolon keräämä hehkutus. Ace sai myös ainoana jäsenistä aikaan pienimuotoisen sinkkuhitin New York Groovesta. Se kuitenkin oli saavutus, johon bändikaverit eivät omilla taidepaukuillaan yltäneet.


   Näistä lähtökohdista ryhdyttiin suunnittelemaan näyttävää paluuta vuonna 1979. The Return of Kiss! Uusi albumi, uusi kiertue, uudet lavakuteet, uudistunut show! Suurempaa ja mahtipontisempaa kuin ennen. Pankki piti räjäyttää ja ottaa jälleen haltuun paikka Yhdysvaltojen suosituimpana rockyhtyeenä. Valitettavasti toisin vain kävi. Ensimmäisenä lenkkinä Dynastyn olisi pitänyt olla odotukset lunastava albumi. Valitettavasti se ei sitä ollut. Levyllä on vahvoja hetkiä ja hyviäkin biisejä, mutta suurin ongelma on sekava kokonaisuus. Aivan kuin jäsenet olisivat jatkaneet soolomateriaalin tekemistä, mutta nyt vain Kissin raameissa. Jokainen on tuonut oman näkemyksensä yhtyeen linjasta studioon ja se tekee levystä hajanaisen ja hapuilevan kokonaisuuden. Tuottaja Vini Poncian olisi pitänyt jämäkämmin näyttää kaapin paikka hemmotelluille ja oman egonsa kanssa painiville miljonäärirokkareille, samaan tapaan kuin teki Bob Ezrin Destroyerissa. 

 


 

   Levyltä pomppaa tietysti esiin yhtyeen yksi koko uran suurimpia hittejä;  I Was Made for Lovin' You. Voin vain kuvitella millainen järkytys kappale oli ilmestyessään yhtyeen puritaanifaneille. Toisaalta Kissistä oli muodostunut vuoteen 1979 mennessä enemmänkin Sirkus Finlandiaa muistuttava koko perheen iloinen tapahtuma kuin vaarallinen ja paheksuntaa herättävä rockshow. Paul Stanley pyörähteli noihin aikoihin legendaarisessa Studio 54 -diskossa ja sai vaikutteita siellä kuulemastaan musiikista. Sävellystyöhön löytyi vielä aisapariksi tulevan 80-luvun biisintekijäkunkuksi nouseva Desmond Child. Biisi on ajaton hitti, sitä ei käy kieltäminen.

 



   Ace Frehleyn panos albumin sävellystyöhön on määrällisesti merkittävä, mutta ei laadultaan yllä enää oman soololevynsä materiaalin tasolle. Parasta Frehley-antia on kappale 2000 Man, ja sekin on Jagger/Richards -kaksikon vanha styge. Kiss tekee siitä kuitenkin alkuperäistä paremman version. Gene Simmons on tällä levyllä yllättävän vaisu, hieman näkymätön. Demoni sai aikaiseksi vain kaksi biisiä, eikä niistäkään toisessa juuri hurraamista ole. Demoja herra lienee tuonut tuttuun tyyliinsä kasapäin studioon, mutta levylle niistä ei suurinta osaa kuitenkaan kelpuutettu. Peter Criss ei soita levyllä kuin omalla Dirty Livin' -kappaleellaan.Vini Poncia huomasi heti alkuunsa, ettei Crissin studiotyöskentelystä saataisi narulle juuri mitään levylle asti kelpaava. Peter Criss kärsi edellisvuonna täräyttämänsä auto-onnettomuuden jäljiltä soittamista haittaavista käsivammoista, mutta kokoaikainen kännääminen tuskin paransi sekään soiton laatua. Ja tunnetusti Criss osasi olla jurrissa hankala ja ilkeä. Lopulta levylle rummut soitti Anton Fig, joka tuli tutuksi myös seuraavalla Kiss levyllä Unmaskedilla (1980). 

   Vahvimman panoksen antaa itse maestro Paul Stanley, jonka sävelkynän varassa Kiss tulisi kellumaan useasti myös 80-luvulla. Sure Know Something on yksi aivan ehdottomasti timanttisimmista Stanley-klassikoista. Biisi kuitenkin puhkesi kukkaansa mielestäni vasta 90-luvun unplugged-versiossa. Samoin Magic Touch on biisinä loistava. Jotenkin se vain jää hieman tuhnuksi Dynastylla. Sekin biisi pääsi oikeuksiin vasta Paul Stanleyn ottaessa sen Live to Win (2006) - levyä seuranneen soolokiertueensa ohjelmistoon vuonna 2006. Muistelen lukeneeni Stanleyn kertoneen, etteivät hänen kappaleensa saaneet tarpeeksi lihaa luitten ympärille alkuperäisessä levytyksessä. Eli suomeksi sanottuna Vini Poncian luoma liian popahtava soundi Dynastylla pilasi biisit. Väitteessä on vissi perä. Biisit ovat loistavia, mutta Dynastylla ne jäävät jotenkin suutareiksi piippuun.

 


 

   Dynasty kuitenkin ylsi platinamyyntiin. Valitettavasti levyä seuranneella kiertueella asiat eivät sujuneet lainkaan suunnitellusti. Uusi lavashow oli kallis ja kulut useasti isommat kuin lipputulot. Peter Crissin kunto ei ollut häävi ja mielialat ailahtelivat. Päihteiden ja oman egonsa turruttama rumpali muodostui mahdottomaksi soittokaveriksi monilla keikoilla. Niinpä Peter Criss erosi / sai kenkää Kissistä vuonna 1980. Näkemysero riippuu siitä keneltä kysytään. Kissin megasuosio kotimaassaan alkoi olla menneen talven lumia. Vasta naamioiden riisuminen ja Lick It Up -levy vuonna 1983 palauttivat uudistuneen yhtyeen takaisin platinamyyntikantaan. Sitä ennen yhtye joutui läpikäymään monia vaikeuksia, joista pienimpiä eivät olleet teema-albumi (Music from) The Elderin julkaiseminen (1981) sekä Ace Frehleyn lähtö yhtyeestä. 

 

 ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ





tiistai 20. heinäkuuta 2021

REO SPEEDWAGON - NINE LIVES (1979)

 

REO Speedwagon on yhtye, josta olisi niin mukava pitää. Bändistä on vain jotenkin hankala tarttua kiinni. REO Speedwagon on ihan kiva yhtye, soittajat söpöjä ja biisitkin välillä ihan toimivia. Mutta silti joku tässä ärsyttää ihan pirusti. Yritän tämän levyn ja kirjoituksen myötä olla positiivinen, antaa bändille mahdollisuuden.

   Bändi on nimennyt itsensä automerkin mukaan. Hoh hoijaa. Siinä jo alkuun omaperäisyyden huipentumaa. REO Speedwagon on perustettu jo 60-luvun lopulla ja ehti tahkota keikkoja ja levyjä pitkään ennen suurinta suosiotaan. Myös alkuaikoina jäsenet vaihtuivat tiuhaan ja yhtye haki muotoaan. Kai siinä samalla omaa linjaansa. Menestyksen makuun pumppu pääsi livelevyllä Live: You Get What You Play For (1977), joka lopulta ylsi USAssa yli miljoonan kappaleen platinamyyntiin. Jee, 70-luku, livealbumien kulta-aikaa. Peter Framptonin Frampton Comes Alive! (1976) ja Kissin Alive!(1975) loivat menestyksellään livelevytysten buumin, jonka menestysreseptiä myös REO Speedwagon lähti toistamaan varsin onnistuneesti.

   Liven jälkeen bändi lähti tavoittelemaan menestystä myös studiossa. Ihan saakelin typerästi nimetty You Can Tune a Piano, but You Can't Tuna Fish (1978) oli bändille järjestyksessään jo seitsemäs studioalbumi. Levy myi tuplaplatinaa ja siitä lohkottiin kaksi hittiä Roll with the Changes ja Time for Me to Fly. Näitä kuuntelee ihan sujuvasti. Hyvin soitettuja ja tarttuvia ralleja, mutta kaikessa kliinisyydessään täysin hajuttomia ja mauttomia. Vähän kuin Edam-juusto. Ihan ok ja myy helvetisti, mutta siinä se sitten onkin.

   Nine Lives (1979) on mainittu usein bändin rokkaavimpana levynä. Niinpä ajattelin, että tällä lätyllä on mahdollisuus todistaa minulle että olen väärässä haukkuessani yhtyettä tylsäksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi amerikan hutuksi. Kannen ja levyn nimen idea ei vielä lupaa kovinkaan paljon. Yhdeksän biisiä = Nine Lives, yhdeksäs albumi = Nine Lives. Ja sitten vielä naisen yhdistäminen kissaksi hieman jopa vastenmielisessä kansikuvaelmassa on mauton ja rockmachoilua älyttömimmillään. Okei, elämme erilaisia aikoja kuin 70-luvulla. Ja onneksi niin.

   Mutta mitä korvani kuulevatkaan. A-puolen avaava Heavy on Your Love on mukavasti ja aikuismaisesti rokkaavalle yhtyeelle jopa rankkaa soitantaa. Hieman tulee mieleen Ted Nugentin riffittely ja samalla myös Derek St. Holmesin vokalisointi. Ei huonoja vaikutteita. Biisi on hyvä, peräti loistava avaaja albumille. Odotukset nousevat. Ehkä REO Speedwagon osaa sittenkin rokata. Perään kuultava Drop It (An Old Disguise) myös toimii ja potkii kuin kolmevuotias ipana hiekkalaatikolla. Biisiin lisätty rockpiano tuo mukavan lisän. Valitettavasti vain junnaava ja jankkaava kertsi on ainoa kappaleen heikkous. Mutta vieläkin jalka vipattaa ja meno maistuu.

   Sitten seuraakin selkeää hitin hakua. Only the Strong Survive päästää hiukan kaasujalkaa lepäämään. Kappale on laskelmoitu amerikanrokki. Tähän on kerätty kaikki hittimaakarin oppikirjan mukaiset ainekset. Ketään ei loukata, kaikille tahdotaan olla kivoja. Hajuttomuus ja mauttomuus hiipivät takaisin bändin keinovalikoimiksi. Biisin kirjoittaneelle kitaristi Gary Richrathille kappale lienee ollut merkityksellinen, koska hän julkaisi sen uudelleen vuonna 1992 ilmestyneellä soololevyllään ja jopa nimesi koko levyn samalla tittelillä.

   A-puolen loput kaksi biisiä eivät juurikaan pelasta enää tilannetta. Loistavasti alkanut levy alkaa muuttua yhä enemmän baycityrollermaiseksi perseenheilutteluksi. Lainabiisiksi haettu Chuck Berryn Rock &Roll Music on aivan kamala ja turha versio sinänsä upeasta kappaleesta. The Beatles veti sen jo uskottavammin vereslihalla vuosia aikaisemmin. REO Speedwagon kuulostaa versiossaan Viking Amorellalla rokkiosuutta soittavalta puolalaiselta tanssiorkesterilta.

   Voisiko B-puoli vielä pelastaa levyn. Take Me kuulostaa alkuun lupaavalta. Sävelkulku tuo mieleen The Eaglesin. Kappale on mielenkiintoinen ja ensimmäinen, jonka haluan kuunnella uudestaan. Ei tämä huono ole. Sitten bändi täräyttää ilmoille levyn kamalimman tekeleen. I Need You Tonight on limaisinta 70-luvun teinipoppia. Voi perse! Suurielesesti nimetty Meet Me On the Mountain menee sisään ja tulee ulos, mutta ei jätä suurempia muistijälkiä. Levyn päättää basisti Bruce Hallin tekemä ralli Back on the Road Again. Muuten albumin sävellystyö on jakautunut vokalisti Kevin Croninin ja kitaristi Gary Rickrathin kesken. Päätöskipale lupaa, että tien päälle palataan. Ei tässäkään mitään suurta omaperäisyyttä löydy.

    Nine Lives ei yltänyt odotettuun kaupalliseen menestykseen, enkä toisaalta ihmettele. Yhtye tuntuu olevan hukassa linjansa suhteen. Levyn kahden ensimmäisen biisin linjaa olisi tullut vetää koko levy läpi. Albumista olisi voinut tällöin muodostua toimiva kokonaisuus. Nyt sohitaan vähän joka suuntaan osumatta kunnolla mihinkään. Seuraavalla levyllään Hi Infidelity (1980) REO-muusikot päättivät palata yhtyeeksi, jota amerikkaiset anopit ja vävypojat voivat kuunnella yhdessä kenenkään närkästymättä. Se kannatti. Levystä muodostui yhtyeen suurin täysosuma. Se myi yli kymmenen miljoonaa kappaletta. On pakko myöntää, ettei REO Speedwagon ole minun musaani. Miljoonat muut tykkäävät. Taidan mennä huuhtelemaan korvat Slayerillä.




lauantai 12. elokuuta 2017

ACCEPT - ACCEPT (1979)



Otan tänä viikonloppuna paloitteluun ja tarkempaan sisälmyksien tutkintaan sakemannien Accept-yhtyeen esikoisalbumin vuodelta 1979, sekä samaisen yhtyeen vastailmestyneen uutukaisen The Rise of Chaos. Puhutaanko samasta yhtyeestä kun aikaa on kulunut albumien välillä lähes neljäkymmentä vuotta? Vai keskustellaanko jo aivan eri bändeistä, joilla on vain sama nimi? Löytyykö nyky-Acceptista lainkaan mitään samaa kuin vuoden 1979  porukasta?

    Acceptin tuotanto on omalla kohdalla melko tuttua, varsinkin 80-luvun kultakauden lätyt: Balls to The Wall (1983), Metal Heart (1985) ja Russian Roulette (1986). Alkutaivalkin oli lähes läpeensä levyhyllyssä, mutta yhtyeen esikoinen puuttui. Eikä ollut myöskään materialiltaan tuttua kauraa entuudestaan. Aukko hevisivityksessä tuli siis korjata ja niinpä lautasella pyörii tämä moottorisahan kanssa kanteen tällätyn daamin pelästyttämä yhtye. Järkytys ensikuuntelulla oli melkoinen. Hirveää kuraa! Melkoista kohellusta paskoilla soundeilla. No, jostainhan se on kaikkien aloitettava ja harva taiteilija pystyy nikottelematta ensimmäisiä töitään kehumaan kymmenien vuosien jälkeen varauksettomasti.

    Pistän neulan kiinni vinyyliin uudelleen. Kuunnellaanpa kunnolla uudestaan. Levyn aloittaa singlenäkin julkaistu Lady Lou. Laukkariffi juoksee villiorin tavoin ja jos ei välitä tuhnuisista soundeista, on biisissä kuitenkin aineksia. Tulevien vuosien maastopukuinen taskuadonis ja duracell-heavyukkeli Udo Dirckschneider ei ole vielä täysin löytänyt omaa laulusaundiaan ja kuulostaa ponnettoman nuhaiselta. Tosin onnistuen välillä väläyttämään jotain kuin varoituksena tulevista äänijänteiden käyttömahdollisuuksistaan. Avauksen jälkeen junttaava Tired of Me on sävellyksenä hirveä tekele, mutta kun tarkemmin kuuntelee kappale sisältää varsin mallikelpoista stemmalaulantaa ja Wolf Hoffman näyttää soolokitaran varressa jo tässä vaiheessa olevansa tekijämiehiä. Kurja tuotantopuoli alkaa kismittää entistä enemmän, koska laulusta olisi saanut pienellä hiomisella ja vaivalla nappulapöydän takana huomattavasti paremman.

   Kolmantena kipaleena tiskiin lyödään basisti Peter Baltesin laulama slovari Seawinds. Ei huono, ei ollenkaan. Ehkä tästä levystä jää sittenkin hyvä maku kitalakeen alkushokin jälkeen. Tässäkin komeat taustastemmat toimivat hienosti. Toki vielä Accept ei ole löytänyt tulevaa tavaramerkkiään, tuota puna-armeijan kaltaista äijämäistä taustalaulantaa kertsien taakse it-patterin kaltaiseksi voimavaraksi. Neljäntenä soiva Take Him in my Heart ei onnistukaan enää saamaan verisuonia katkeilemaan ohimoillani. Periaatteessa rasittavan renkuttava kappale onnnistuu tarjoamaan hienoja kohtia. Udo kurkottaa kitarisojaan kunnolla kohti tulevaisuutta ja Hoffmannin soolo on jälleen hiomatonta timangia. A-puolen päättävässä Sounds Of Warissa päästetään Baltes jälleen vokalistin saappaisiin. Peter Baltes on ihan ok laulaja, muttei tietenkään Udon kaltainen luonnonoikku niin karismaltaan kuin ääneltäänkään. Mukavanoloinen heppu kyllä muuten ja loistava basisti. Nyt on enää vaikea löytää kappaleesta hyvää sanottavaa. Jopa Wolf Hoffman tuntuu käyttäneensä timangisoolot loppuun ja tyytyy tyhjänpäiväiseen kotikitaristien runkkailuun ja lirutteluun, kamala veisu! Lupaava alku kääntyy a-puolen lopussa karvaaksi kalkiksi ja pettymystä on vaikea nieleskellä.


   Käännän toiveikkaana b-puolelle ja taas mennään. Aloitus Free Me Now ei anna aihetta iloon. En halua sanoa siitä sen enempää, tilulilu riffittelyä ja tunkkaista laulua :(. Glad To Be Alone hidastaa tempoa hieman ja antaa Udolle mahdollisuuden tulkita loppua kohti komeaksi muodostuvaa kappaletta. Mitä pidemmälle styke etenee sen paremmalta se kuulostaa. Juuri kun se on parhaimmillaan, se tylysti loppuu ja seuraavaksi yhtye lataa ruskeasta nahkaisesta matkalaukustaan esiin käsittämätömän köyhän miehen Hurriganesilta kuulostavan rokettirollin ylistyslaulun That´s Rock ´N Roll. Ihan hirveää stuubaa, voi luojani, armahda tältä. Nyt tekee mieli lopettaa tämän kuuntelu, mutta jatkan urheasti kohti pelastavaa? loppua.

   Kahdesta viimeisestä kappaleesta ei löydy enää pelastajaa tälle levylle. Sävelkynästä on lopullisesti terä katkennut tässä vaiheessa ja kappaleet ovat lähinnä koomisia, Rampe & Naukkis-heviä! Silti ei tee mieli nauraa. Loppukaneetiksi täytyy sanoa, että minun on tietysti helppo huudella täältä näppäimistön takaa lähes neljäkymmentä vuotta sitten tehdylle levylle. Ei pidä paikkaansa! Olen rehellinen korvilleni, mutta armollinen ajalle. Tämä on varmasti ollut tärkeä askel yhtyeelle ja sen kehitykselle. Myöskään pienen Brain Records -levy-yhtiön resurssit satsata kunnolla rahallisesti ovat varmasti olleet niukat. Mutta jo seuraavilla levyillään bändi astui suuria harppauksia kohti tulevaa menestystään. I´m a Rebel (1980) ja varsinkin Breaker (1981) ovat huomattavasti esikoista laadukkaampia ja tuhdimpia paketteja.

   Huomenna siis läpileikkaan Acceptin uutukaisen The Rise of Chaos -levyn ja tulen varmasti pohtineeksi lisää mitä on jäljellä siitä vuoden 1979 Acceptista vuonna 2017, vai onko mitään? Stay Tuned!




tiistai 6. kesäkuuta 2017

SUZI QUATRO - SUZI...AND OTHER FOUR LETTER WORDS (1979)


Suzi Quatro on niitä mimmejä jotka osaavat rokata. Ja niitä mimejä ei joka kadunkulmassa vastaan kävele. Suzin suurimmat ja muistettavimmat hitit sijoittuvat sinne 70-luvun alkupuolelle. Ekan levyn 48 Crash ja Can The Can ovat ne kappaleet, jotka edelleen kuuluvat Suzilta niihin toivotuimpiin. Kuunnelkaapa Radio Suomen Entisten nuorten sävellahjaa joku lauantai. Lähes joka lähetyksessä jompi kumpi noista levylautasella pyöräytetään. Tuo leidin omaa nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1973. Itsellenäkin entuudestaan levyhyllystä löytyvät Quatron kolme ekaa julkaisua: Suzi Quatro (1973), Quatro (1974) ja Your Mamma Won´t Like Me (1975). Enkä paljon ole törmännytkään divareita kulkiessani Suzin myöhäisempiin levyihin. No, nyt reissullani törmäsin ja pakkohan se oli mukaan haalia.

 
    Tämä vuonna 1979 ilmestynyt Quatron järjestyksessään kuudes albumi laittoi jo ennen soittoa hieman  epäilyttämään. Josko kovasta rokkimeiningistä olisi yritetty siirtyä aikuisempaan makuun sopivaan soft-rokkiin tai ehkä vielä pahempaa... ajankohtaan sopivampaan ja myyvempään discoon. Onneksi disco-pelko oli turha. Sitä ei levyltä löydy. Ensin myös ajatuksia herätti levyn kansikuva, jossa Suzi toki irvistää kädet nyrkissä rivakasti. Mutta poissa ovat nahkakuteet. Ei tietoa tiukasta kokovartalonahkapuvusta. No, farkut sentään, eikä mikään jakkupuku. Toki jo edellisen If You Knew Suzi (1978) -levyn nimi ja kansi antavat ymmärtää, että jokin on muuttunut. Suzi ei ole enää se korttelin rokkaava paha tyttö vaan kiltti naapurin Liisa. En halua Liisaa haluan Suzin!

    Annetaan levylle kuitenkin mahdollisuus. Hitachin levysoitin täysille ja vinyyli pyörimään! Ehkä tämä levyn kannessa oleva irvistys tarkoittaa paluuta rokimpaan meininkiin. Levy alkaa kovin perus 70-lukulaisella Quatrolle tutunkaltaisella rokkauksella I've Never Been in Love, joka tuo mieleen Sweetin ja monet muut Suzin aikalaiset. Jostain syystä melodiasta tulee mieleen myös oman kotoisen Juicemme Kuopio tanssii ja soi, jonka melodian Juice taas pölli Beatlesin Back In The U.S.S.R. -kappaleesta. Joka tapauksessa kappale saa hymyn huulille ja jalan vipattamaan. Tämähän taitaa sittenkin olla hyvä levy. Kappale julkaistiin levyltä myös sinkkuna ja se menestyi ihan mukavasti niin Jenkkilän että Britannian listoilla. Myös kakkostykitys Mind Demons on toimivaa kamaa. Miinusta kolahtaa kolehtihaaviin kuitenkin soundeista. Kitarat on laskettu melko kuulumattomiin, mikä saa kappaleet kuulostamaan popahtavilta. Enemmän säröä ja potkua munille nämä viisut kaipaisivat.

    A-puolen kolmas veisu She´s in Love With You oli jopa jonkinmoinen hitti Englannissa, Itävallassa, Hollannissa ja Norjassa, jossa koko levy nousi listasijalle 4. Myös amerikkalaiset keikuttivat takapuoltaan tämän tahtiin mukavan paljon. Enpä tiedä, ihan kiva renkutus, mutta paino sanalla renkutus. Levyn soundit ohenevat mitä pitemmälle päästään. Hollywood ja a-puolen päättävä nimikappale Four Letter Words alkavat jo masentaa. Alun lupaava meno on enää muisto vain.

    Kääntöpuolen avaa Mama`s Boy on onneksi vähän menevämpi veto, mutta sen jälkeen albumi sukeltaa jonkinmoiseen keskinkertaisuuden suohon, josta se ei valitettavasti enää nouse. Levyn alussa vielä ärhäkkä Suzi jopa laulaa falskisti vailla tunnetta loput kappaleet. Onkohan nämä niitä kuuluisia täytebiisejä? Alan ymmärtää miksei meille jälkipolville paljon kerrottavaa tästä levystä jäänyt. Muutama hyvä yritys, mutta farkut jalassa Suzi Quatro ilman särökitaraa ei maistu. Missäköhän kohtaa joku levypomo on saanut päähänsä idean, että ihmiset haluavat aikuistua suosikkiartistiensa kanssa? Väärin, niin väärin! Ihmiset haluavat palata nuoruuteensa suosikkiensa parissa ja vetää ne henkiset nahkahousut jälleen jalkaan.