WARLOCK - TRIUMPH AND AGONY (1987)

 

Doro Pesch on yhtä ikoninen hahmo heavypiireissä kuin Lemmy Kilmister tai Ronnie James Dio. Doro on jokaisen hevipetterin märkä päiväuni. Tänä päivänä ehkäpä nuoremmille liimatukille jopa äitihahmo. Doro-täti ottaa kainaloon ja suojelee, kun kylmä ja julma maailma potkii nivusiin. Meille 80-luvulla teini-ikäänsä eläneille hevareille sen sijaan Doro on ikuinen haavekuva, metalliprinsessa. 

   Vuonna 1987 ilmestynyt Triumph and Agony on Warlock -yhtyeen neljäs pitkäsoitto. Warlock perustettiin Düsseldorfissa 80-luvun alussa. Yhtye erottautui muista lajitovereistaan juuri laulusolistinsa Doro Peschin ansiosta. Vaikea kuvitella, että porukasta olisi tullut yhtä suosittua, jos yhtyeen laulupuolta olisi hoitanut joku Herbert tai Gerhard.

   Yhtye oli siis jo vuoteen 1987 tultaessa tehnyt kolme ihan pätevää albumia: Burning the Witches (1984), Hellbound (1985), True as Steel (1986). True as Steelin ilmestyessä odotukset olivat korkealla. Singleksi lohkaistun Fight for Rock -kappaleen video sai mukavasti näkyvyyttä MTV:llä. Bändi pääsi mukaan vuoden 1986 Monsters Of Rock -festivaalille Doningtonille Doron ollessa näin ensimmäinen naisesiintyjä tällä karvapääfestarilla. Samana vuonnahan Ruotsin Råsundalla pidetyssä Monters Of Rockissa pääsi taitojaan näyttämään myös Zero Nine suoraan Kuusamosta. Suuri unelmien täyttymys samana vuonna Dorolle lienee ollut pääsy idoliensa Judas Priestin Turbo-levyä seuranneen Fuel for Life -kiertueen Euroopan osuuden lämppäriksi. Eli kaikki näytti erittäin hyvälle Warlockin tulevaisuuden suhteen.

   True as Steel oli yhtyeen ensimmäinen levy, joka huomattiin myös Euroopan ulkopuolella. Siitä huolimatta itse yhtye oli ollut pettynyt levyn soundeihin. Eli hyvässä mielessä bändille jäi nälkää lähteä tekemään Triumph and Agonya, josta tuli lopulta Warlockin ja Doron koko uran kirkkain timantti.

   Levy alkaa hittien hitillä ja todellisella hevihymnillä. All We Are on tarttuvuudessaan sellainen korvakarkki, jota on mahdotonta ohittaa. Avaus riisuu kyynisimmänkin epäilijän aseista. Kyllä tässä ollaan katse suunnattu jo selvästi Amerikan markkinoita kohti. All We Are yrittää tehdä saman minkä Living Arter Midnight teki Judas Priestille.

   Onneksi levy ei nojaa vain hittiinsä vaan on vahva kokonaisuus joka kantilta. Three Minute Warning, I Rule The Ruins, Kiss Of Death, East Meets West, Make Time For Love, Touch Of Evil, Metal Tango, Cold Cold World ovat kaikki kovia näyttöjä 80-luvun hevistä. Täytebiisejä ei ole. Kaikki täyttä rautaa. Levyn päättävä Für Immer on kaikessa herkkyydessään ja mahtipontisuudessaan kaunista kuunneltavaa. Oikea valinta on myös ottaa kappaleen laulukieleksi saksa. Kertsi menee toki englanniksi, mutta äidinkielellään laulavan Doron sanat on helppo uskoa omakohtaisiksi. Niin rehelllinen ja riipaiseva tulkinta on.

    Levyn ilmestymisen jälkeen yhtye soitti Euroopassa Dion lämmittelijänä, jonka jälkeen suunnattiin Yhdysvaltoihin Megadethin lämppäriksi. Valitettavasti homma vain hiipui miehistön vaihtuessa ja lopulta entisen managerin haastaessa yhtyeen lakitupaan. Ex-manageri voitti itselleen oikeudet Warlock -nimen käyttöön. Yhtye muutti nimensä Doroksi ja sitä rataa pikkuhiljaa Dorosta muodostui sooloartisti. Muistan kuinka Doro nimellä ilmestynyt Triumph and Agonyn seuraaja Force Majeure (1989) oli itselleni mieletön pettymys. Yritin nyt kuunnella sitä vuosien tauon jälkeen tätä kirjoittaessani. Ei voi kuin harmitella levyn kohdalla tehtyjä vääriä valintoja. Procol Harum -koveri A Whiter Shade of Pale on hirveää kuultavaa ja vielä kun se on lykätty levyn avauskappaleeksi alleviivaten muka sen merkitystä. Levy on soundeiltaan aika lähellä Triumph and Agonya, valitettavasti materiaali on vain paljon heikompaa. Viimeisen niitin Doron seuraamiseeni löi seuraava albumi Doro (1990), jonka lopullisesti pilasi Gene Simmons tuottamalla siihen kuivakkaan skeidan äänimaailman.

   On upeaa, että Doro on jaksanut jatkaa uraansa näihin päiviin asti. Helppoa se ei varmasti ole aina ollut. Kuten alussa kirjoitin Dorosta on muodostunut tänä päivänä ikoninen hahmo. Hänen suosionsa on varmasti taattu ja ansaittu. Vuoden 1987 Triumph and Agonyn merkityksestä Dorolle kertoo myös se, että sen biisit ovat vakiokamaa daamin keikkasetissä. Ja onpa uusin Doron julkaisu livelevy Triumph and Agony Live (2021), jolla metallikuningatar yhtyeineen soittaa koko albumin läpi. Se kertoo jotakin tuon levyn merkityksestä itse artistillekin.

LIZZY BORDEN - VISUAL LIES (1987)

Lizzy Borden oli vuonna 1987 valmiina breikkaamaan isosti tulevalla Visual Lies -levyllään. 1983 perustettu bändi oli hitsaantunut soitoltaan tiukaksi metalliyhtyeeksi. Edeltäneet studiolevyt Love You To Pieces (1985) ja Menace To Society (1986) ovat vahvoja näyttöjä yhtyeen taidoista. Odotukset olivat varmasti korkealla seuraavan julkaisun suhteen niin itse bändillä kuin Metal Blade Recordsin pomomiehellä Brian Slagelilla. Myös Menace To Societyn kipuaminen Billboard 200 -listalle, sijalle 144, lupasi hyvää ja nousevaa kaarta. Ja kyllähän Metal Blade Records myös panosti tulevaan julkaisuun.

 

    Tuottajaksi palkattiin Max Norman, kehäkettu, joka oli tuottanut aikaisemmin sellaisia levyjä kuten Ozzy Osbournen Bark At The Moon (1983) ja Loudnessin Thunder In The East (1985), muutamia vain mainitakseni. Myös levyn visuaaliseen ilmeeseen nähtiin vaivaa. Ehkäpä tunnetuin 80-luvun hard rock-kuvaaja Mark "Weiss Guy" Weiss sai homman kuvata kannen. Ja komeahan siitä tuli. Hopeisena kiiltavä Lizzy Borden on tunkeutumassa ulos vanhasta Salorasta savun ja tulen keskeltä. Pienenä sivuhuomautuksena... Mark Weiss on julkaissut aivan tuoreeltaan kirjan Decade that Rocked. Kannattaa tutustua. On muuten komeaa katseltavaa herran kuvat. Rockin historiaa parhaimmillaan.

 

 

      Eli ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kohdillaan. Entäpä itse musiikki sitten. Kun levy ilmestyi olin itse odottanut sitä kuin kiukaalla istuen. Olin 16-vuotias vuonna 1987 ja sitä ennen ihastunut Lizzy Bordenin edeltäviin studiolevyihin kuin myös mahtavaan tuplaliveen The Murderess Metal Road Show (1986). Levy olikin sitten ilmestyessään pienoinen pettymys. Selkeästi kevyempi levy soundeiltaan tuntui Menace To Societyn rankkuuteen verrattuna jopa hieman nössöltä. Myös Lizzyn laulu ei enää noussut niin korkeisiin säveliin kuin aiemmin. Ajan myötä olen oppinut pitämään tästä levystä erittäin paljon ja myös ymmärtämään mistä pieni keventäminen linjassa johtui. Levyn haluttiin löytävän uusia kuulijoita ja olevan helpommin lähestyttävä, toivottiin tietysti radiosoittoa ja näkyvyyttä MTV:llä. Myös sanoituspuolella oli siistitty linjaa. Jos Menace To Societyllä viljeltiin erittäin paljon kellopeliappelsiinimaista väkivaltakuvastoa, oli Visual Lies paljon sisäsiistimpi tapaus. Okei, totta kai ensisinkkuna julkaistu Me Against The World on uhkaavudessaan täynnä uhoa ja kenties hieman väkivallan uhkaakin, mutta ei se nyt kuitenkaan ole mitään verrattuna Menacen kappaleisiin kuten Ultra Violence, Love Kills tai Terror On The Town.

    Hyviä biisejä tällekin levylle mahtuu kuitenkin useampia ja kokonaisuus on erittäin toimiva. Jo mainittu Me Against The World saa rinnalleen hyvin eteenpäin rullaavia kappaleita. Shock, Outcast, Eyes Of A Stranger, Den Of Thieves ovat tarttuvia hard rock -ralleja. Sävellyspuolesta suurimman vastuun levyllä kantavat vokalisti Lizzy Borden yhdessä kitaristi Gene Allenin kanssa. Hyvinhän herrojen yhteistyö tuntuu toimineen. Levyn ilmestyessä olin myös hieman pettynyt toisen kitaristin Alex Nelsonin poistumiseen bändin riveistä. Hänen tilallaan kitaraosuudet levyllä hoitaa Joe Holmes. Uusi nimi aikoinaan, mutta tuli myöhemmin tutuksi mm. David Lee Rothin ja Ozzy Osbournen kepinheiluttajana. :)

     Levystä ei tullut lopulta mitään suurta läpimurtoa. Vaikka bändi teki komean videon, joka ei tosin paljon näkyvyyttä tainnut MTV:llä saada, lukuunottamatta myöhäisillan metalliohjelmia. Alice Cooper antoi vetoapua kehuen bändiä lehdissä kauhurockin tulevaisuudeksi ja ottamalla Lizzyn Eurooppaan lämppäämään itseään, muistaakseni ainakin joillekin festarikeikoille. Ja bändi kiersi myös näyttävästi Japanissa, mutta silti homma ei lopulta oikein lähtenyt lentoon. Aika ei ainakaan ollut missään nimessä väärä. Vuonna 1987 juuri Lizzy Bordenin kaltainen musiikki olisi pitänyt upota kuin kuokka suohon. Mitkä saman genren levyt sitten menestyivät vuonna 1987? Lista onkin aika pitkä, mutta muutamia suurimpia mainitakseni: Aerosmithin Permanent Vacation, Whitesnaken 1987, Def Leppardin Hysteria, Mötley Crüen Girls Girls Girls ja totta kai Guns n' Rosesin Appetite For Destruction, joka ei kylläkään ollut mikään välitön menestys ilmestyessään. Eli tarjontaa oli ja hyviä levyjä ilmestyi vuonna 1987 roppakaupalla. Paha tonne oli väliin kiilata.

   Vaikka Metal Blade Records teki varmasti kaikkensa ja hyvää duunia kieli vyön alla bändin eteen, niin oli se myös auttamattomasti liian pieni lafka, vaikka jakelun hoitivatkin isommat yhtiöt. En tiedä onko Lizzyä koskaan kosiskeltu isommille levy-yhtiöille. Jos on, niin ehkä olisi kannattanut tarttua tilaisuuteen. Myös kauhuimago ja shock rock eivät olleet sittenkään ehkä se myyvin imago. Aivan varmasti toimi kaltaisiini miespuolisiin teineihin, mutta varmasti saattoi karkoittaa nuoret naisenalut tuhlaamaan rahansa Bon Jovin kaltaisten artistien levyihin. En halua tietenkään yleistää tai luoda tästä asiasta mitään sukupuolistreotypiaa, tuumimpahan vain. Alice Cooperkin sai sen suurimman suosion hieman siistittyään imagoaan paria vuotta myöhemmin, Trash (1989). Siitä levystä tykkäsivät tytötkin.

     Onneksi Lizzy Borden elää ja hengittää tänäkin päivänä. Uusin levy My Midnight Things (2018) on ehtaa Lizzy Bordenia. Hyvää kamaa, kuten vanhemmatkin Lizzy-klassikot. Give 'em the Axe Forever!

DOKKEN - BACK FOR THE ATTACK (1987)

Dokkenin neljäs studioalbumi Back For The Attack ilmestyi aikana jolloin hard rock eli ehkä voimakkainta kukoistustaan. Samana vuonna ilmestyivät myös Aerosmithin Permanent Vacation, Def Leppardin Hysteria, Guns n´ Rosesin Appetite For Destruction, Warlockin Triumph And Agony ja Mötley Cruen Girls, Girls, Girls...vain muutamia mainitakseni. Jos tänä päivänä ilmestyisi yksikin näin laadukas albumi, olisin ihmeissäni ja onnellinen. Okei, tämä johtuu tietysti siitä, että olen jo vanha pieru, enkä ymmärrä nykymaailman menoa. Ja kyllä se Priestin tänä vuonna ilmestynyt Firepower on ihan kelpo lätty. Eli tämä todistanee, että olen sittenkin ajan hermolla ja kiinni tässä päivässä. Jostain kumman syystä edellisen lauseen kirjoittamisen jälkeen alkoi ikkunan takaa kuulua varisten naurua.

   Palataanpa siis vanhaan hyvään aikaan ja vuoteen 1987. Dokken oli jo saavuttanut parilla edellisellä albumilla, Tooth And Nail (1984) ja Under Lock And Key (1985), maineen merkittävänä tekijänä permanentti-skenessä.  Molemmat levyt olivat yltäneet Yhdysvalloissa platinamyyntiin ja niiltä oli lohkaistu useita hittisinkkuja. Bändin valmistautuessa neljännen levyn tekoon paineet ja odotukset tuntuivat varmasti niskassa. Yhtye päätti siirtää tähtäintään pari pykälää raskaampaan soundiin. Dokkenin vahvuus lienee jokaisen jäsenen kyvyssä osallistua kappaleiden tekoon. Tekijätiedoista löytyvät kaikki aina rumpali Wild Mick Brownia myöden. Sama asia kertoo myös yhtyeen kykenevän tekemään biisejään yhdessä. Asia, josta voisi päätellä henkilökemioiden toimivan hyvin. Mutta ei. Dokken on tunnettu riidoistaan ja egojen yhteentörmäyksistä, jotka kulminoituivat valitettavasti Back For The Attackin julkaisua seuranneeseen kiertueeseen. Mutta ei mennä asioiden edelle.

 

 

   Dokken oli tehnyt menestyneen kiertueen yhdessä Scorpionsin kanssa ja palasi studioon joulukuussa 1986 levyttämään Nightmare on Elm Street 3 - leffan soundtrackille kappaleen Dream Warriors. Elm Street -elokuvat olivat tuohon aikaan älyttömän suosittuja ja bändille oli loistoveto päästä mukaan rainalle. Myös kappaleesta kuvattu musiikkivideo hyödynsi elokuvaa ja jopa Robert Englund Freddy Kruegerin roolissa saatiin mukaan videolle. Elm Streetin ja Dream Warriorsin myötä yhtye sai näkyvyttä ja uusia faneja vanhalta mantereelta. Dream Warriors on eittämätön hard rockin klassikko yhä tänä päivänä. Yksi bändin parhaita kipaleita, uskaltaisin jopa sanoa ääneen että paras.

 

 

 

      Leffaproggiksen jälkeen yhtye vetäytyi takaisin studioon tullakseen sieltä ulos marraskuun 27. päivä uunituoreen long playn kanssa. Levyltä lohkaistiin singlet Burning Like A Flame, Prisoner, Heaven Sent ja tietysti tuo jo edellä mainittu Dream Warriors. Sinkkujen menestys siivitti myös koko albumin ylittämään platinamyyntirajan. Back For The Attackista muodostui Dokkenin myydyin levy. Yhtye esiintyi vuoden 1988 Monsters Of Rock -festivaalilla yhdessä Van Halenin, Scorpionsin, Metallican ja Kingdome Comen kanssa. Yhtyeen Japanin kiertueelta julkaistiin tuplalive Beast From The East. Muistan itse kuinka odotukset livelevyn kohdalla olivat korkealla, mutta komeiden kansien sisältä löytyi jotenkin kliininen ja ylituotetun oloinen kökkäre. Kuuntelin pari päivää sitten liven läpi pitkästä aikaa, eikä mielipiteeni ole vuosien saatossa muuttunut. Liian hiottu ja laskelmoidusti korjailtu tallenne jättää edelleen valjun fiiliksen ja jälkimausta ei voi edes puhua, koska kuunteluhetkelläkään tunnelmaan ei saa purutuntumaa. Ymmärrän ja toki tiedän, että kaikki yhtyeet korjailevat livetallennuksiaan studiossa, mutta kyllä liveltä pitäsi hieman haista hien läpi ja pikkuhousujen kostua niitä kuunellessa. Valitettavasti Dokkenin Beast From The East (1988) ei saa aikaan näitä reaktioita.

 

    Kiertueella myös bändin johtokaksikon Don Dokkenin ja George Lynchin välit tulehtuivat siinä määrin, että kiukuttelu ja keskinäinen vittuilu saivat bändin lopulta hajoamaan maaliskuussa 1989. Nykyään jo useamman comebackin tehnyt yhtye on jälleen kasassa, mutta niin kuin meistä kaikista on Dokkenin äijistäkin tullut vanhoja vanhojen hittiensä kelaajia. En tiedä onko tämän päivän Dokkenilla enää mitään annettavaa. Ihan kiva nostalgiapaukku kuten niin monet aikansa kollegatkin, jotka yhä kiertävät festareilla esiintymässä meille kaljamahaisille ja kaljuille viisikymppisille. Juuri niille samoille tyypeille, joille me itse nauroimme 80-luvulla tennareissamme ja pitkissä rasvaisissa leteissämme. Niin se menee. Aika on armoton, mutta onneksi elämä on mukavaa vaikka hiukset harvenee ja lukulaseja joutuu käyttämään nähdäkseen lyriikat vinyylilevyjen sisäpusseista.

   Back For The Attack on Dokkenin kruununjalokivi. Yhtyeen paras levy, jolla varsinkin Lynchin kitarointi on aivan pitelemätöntä ja nerokasta. Lynch omaa ainutlaatuisen tekniikkansa ohella tunnistettavan oman tyylinsä. Selllaisia kitaristeja tähän maailmaan ei kovin montaa mahdu. Etenkin hard rockin saralla, jossa kitaristeilla on tapana sortua lähinnä kopioimaan sankareitaan kuin keksiä ja kehitellä omaa juttuaan. Lynchin soitossa on sielukkuutta ja se kuuluisa oma ääni, joka luo vahvan pohjan koko Dokkenin soundille. Se yhdistettynä hyviin biiseihin ja Don Dokkenin karismaan keulahahmona luovat yhtälön, joka toimii. Don Dokkenin lauluääntä on helppo erehtyä pitämään ohkaisena Diohin ja Halfordeihin verrattuna, mutta samoin kuin Vince Neil on maailman paras laulaja Mötley Crueen, on Don Dokken ansainnut nimeään kantavan yhtyeen. Ja liitettiinhän Donia jo kahdeksankymmentäluvulla huhuissa kovin Scorpionsinkin nokkamieheksi Klaus Meinen kärsiessä kurkkuongelmista. Repikää siitä ja kuunnelkaa Dokkenia!

TWISTED SISTER - LOVE IS FOR SUCKERS (1987)

Twisted Sisterillä ei enää homma tuntunut toimivan vuonna 1985 ilmestyneen Come Out And Play -albumia seuranneen kiertueen jälkeen. Kyllästyminen toistensa naamoihin sekä turhautuminen lienevät olleen perimmäisiä tunteita herrojen päässä vuoden 1986 tienoilla. Rumpali A.J Pero otti lähtöpassit ja liittyi vanhaan yhtyeeseensä nimeltä Cities. En ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä orkesterista, mutta A.J. Peron tuoman nosteen kautta tämänkin pumpun levyä mainostettiin jopa täällä härmässä levykauppojen ikkunoissa Twisted Sisterin kannuttajan uutena bändinä. Demopohjalta Cities olikin puuhastellut ennen Peron paluuta. Nyt kun Cities-yhtyettä kaivoin YouTubesta kuuntelulle, en ole varma pitäisikö itke vai nauraa. Teen varmuuden vuoksi molempia. Cities on huonosoundista puusilmäheviä pahimmillaan. Vaikka Metal Blade Records ja perustajansa Brian Slagel tekivät 80-luvulla riippumattomana levy-yhtiönä todellisia kulttuuritekoja metallimusiikin saralla, täytyy myöntää, jotta yhtiö tuuttasi pihalle myös paljon huonosti tuotettua kuraheviä. Kuten nyt tämä A.J. Peron Cities. Annihilation Absolute oli yhtyeen esikoislevy ja samalla myös sen joutsenlaulu. Luojan kiitos!

 

Cities-lätty, joka roikkui jopaTurussa
Musiikki-Helinin ikkunassa aikoinaan.
Siinä Priestin Turbon ja Ozzyn
Ultimate Sinin välissä.

    Twisted Sisterin nokkamies ja kantava voima Dee Snider oli vuoden -86 aikana alkanut työstämään tulevaa soololevyään. Alkuun yritetty yhteistyö tulevan Iron Maiden kitaristi Janick Gersin kanssa ei lopulta osoittautunut toimivaksi. Tarina kertoo Gersin pelänneen Sniderin bändissä joutuvansa meikkaamaan naamansa Twisted Sister -tyyliin. Se olisikin ollut hauskaa nähtävää. Rumpalina Sniderin projektissa hääräsi entinen Good Rats kannuttaja Joey Franco, joka oli jo ehditty pestaamaan Peron korvaajaksi myös Twisted Sisteriin. Gersin kanssa homman kuivuttua kasaan, Snider otti yhtyettä Reb Beachiin ja Kip Wingeriin. Miehiin, jotka sittemmin menestyivät muodostamassaan imelässä Winger-nimeä kantavassa pumpulihevi-yhtyeessä. Lisäksi Snider palkkasi studiohommiin Kix-yhtyeessä soittaneen Steve Whitemanin sekä TNT-yhtyeestä tutun Ronnie Le Tekron.

    Albumin julkaiseminen ei  sitten mennyt herra Sniderin tupakkiaskin kanteen piirtämän kaavion mukaan. Atlanticin levypomot, kun vaativat jotta albumi julkaistaan Twisted Sister -nimen alla. Tähän oli Dee Sniderin taipuminen. Loimaan kauppaopiston markkinointilinjan suorittaneena ymmärrän Atlantic Recordsin sikariportaan vaatimuksen. Nimenä TS oli myyvempi kuin pelkkä Dee Snider tai pahimmassa tapauksessa joku täysin uusi yhteen nimi.

   Jos levy olisi ollut jymymenestys, yhtyeellä olisi saattanut olla tulevaisuutta edes dollarinkuvat linsseissään. Edellinen Come Out And Play -kiekko (1985) oli myynyt Usassa platinaa, mutta jäänyt selvästi Stay Hungryn (1984) lukemista.  Come Out And Playta seurannut kiertue sen sijaan oli fiasko, joka repi yhtyeen erilleen. Love Is For Suckers ilmestyi levykauppojen hyllyille  elokuun 13. päivä vuonna 1987. Ja sinne se myös jäi. Yhtyeen kultakausi oli auttamatta ohi. Levy-yhtiö yritti vielä puffata myyntiä julkaisemalla videon kappaleesta Hot Love.

 

 

 

    Hot Love -videolla esiintyy rouva Snider punaisessa mekossaan ja bändin jäsenet ovat hylänneet meikit ja vetäneet niskaan farkkua ja nahkaa. Sen sijaan kappale on melkoista kasarihumppaa. Twisted Sister vetosi aikoinaan miespuolisiin amisviiksisiin koijareihin juuri kapinallaan ja uholla turhia auktoriteetteja ja opettajia vastaan. Siis kaikkea mitä nuorimies tarvitsee elämänsä alkutaipaleen nuotioon sytykkeeksi. Muistan ainakin itse kun kuulin Hot Loven ekan kerran, oli laatanlento lähellä. Sinänsä levyn materiaali ei aivan hirttämättömästi poikkea Twistari-kamasta. Kirjoittihan Dee Snider lähes kaiken aiemmillakin Twisted Sister -levyillä. Sen sijaan tuottajaksi hommattu Beau Hill teki sen mistä on tänä päivänä tunnettu. En tiedä ovatko Beau Hill ja Desmond Child tehneet koskaan yhteistyötä. Jos ovat niin sen työn hedelmä pitää pakata lyijykapseliin ja ampua avaruuteen muistona siitä mitä oli 80-luku. Ratt, Warrant, Winger olivat Beau Hillin muutamia kädenjälkiä soundillisesti ja sitä myös Love Is For Suckers on. Komeasti kaikuvat rummut sekä sliipattu ja muovinen äänimaailma. Kaikkein terävimmillään ei myöskään mister Sniderin sävelkynä ole ollut. Joukkoon mahtuu turhakkeita kuten Tonight ja You Are All I Need sekä Hot Love-kammotus. Mutta toisaalta muutama aivan huikea Twisted-helmi kuten Wake Up (The Sleeping Giant) sekä ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikeistani nimibiisi Love Is For Suckers, joka jostain syystä tuo mieleeni Lizzy Borden yhtyeen.

   Jo ennen vuotta 1987 Twisted Sisteristä oli tullut vitsi metallifanien keskuudessa, eikä uudelle popimmalle ilmaisulle löytynyt yleisöä juppipuoleltakaan, joille kulmahampaansa teroittanut Dee Snider oli ollut kauhistus muutama vuosi aiemmin. Bändi jopa rundasi levyn myötä, mutta hyvin pian sen jälkeen Dee Snider ilmoitti jättävänsä yhtyeen ja se oli sit siinä. Snider kokosi oman Desperado -yhtyeensä, johon otti rumpuihin ex-Iron Maidenin Clive Burrin sekä Gillanin kanssa soittaneen Bernie Tormen, joka oli vähällä päästä myös Ozzy Osbournen kepittäjäksi. Kun lapsenlapset tulevat hakemaan minua joulupöytään vanhainkodista kolmenkymmenen vuoden kuluttua ja kysyvät: Vaari, Mikä oli Twisted Sister?, en kaiva tätä levyä esiin. Kokonaisuudessaan levy saa haukottelemaan ja ihmettelemään mitä ihmiset vetivät 80-luvulla, kun musa oli tätä. Mutta jos tämä tulee vastaan kirpparilla, suosittelen ostamaan. Twisted Sister on kuitenkin huomattavasti parempaa ajankuvaa kuin Modern Talking. Play It Loud Mutha!

AEROSMITH - PERMANENT VACATION (1987)

Aerosmith ja Kiss olivat 1970-luvun puolivälissä Yhdysvaltain menestyneimmät rock-yhtyeet. Siinä missä Kiss oli toiselta galaksilta kotoisin oleva rockteatteri Aerosmith ihastutti miljoonia maanläheisemmän kitaravetoisen hardrokin ystäviä albumeillaan Toys in the Attic ja Rocks! Levyt, jotka tänä päivänäkin kuuluvat jokaisen rockmusiikkia harrastavan sukankuluttajan levyhyllyyn kuin nenä päähän. Aerosmith oli aidosti vaarallinen yhtye. Se eli kuten lauloi. Sex, drugs & rock´n´roll -klisee kiteytyi 70-luvun Aerosmithiin ja varsinkin sen nokkamiehiin Steven Tyleriin ja Joe Perryyn. Mitään sydänystäviä herrat eivät keskenään koskaan ole olleet. Mutta miettikää vaikka parivaljakoita Lennon/McCartney, Jagger/Richards, Blackmore/Gillan tai McCoy/Monroe. Yhdessä nämä gentlemannit ovat onnistuneet luomaan rockhistoriaan useita klassikoita, mutta ilman toista eivät niinkään. Sama pätee Perryyn ja Tyleriin. Vastavoimat täydentävät toisiaan ja iso ego tarvitsee viereensä, jonkun joka kykenee sanomaan asiat päin näköä. Jos palvotulla miljonäärimuusikolla on ympärillään vain persettä nuolevia lakeijoita, homma menee yleensä metsään ja rytinällä.

 

    1970-luvun loppuun mennessä Aerosmith oli ajautunut tilanteeseen, jossa pitkät kiertueet ja huumehöyryinen elämäntyylin johtivat lopulta siihen, että Perry lähti bändistä ovet paukkuen ja hyvin pian myös toinen kitaristi Whitford jätti laivan. Tyler jatkoi Aerosmithin luotsaamista uusien kitaristien kanssa saaden vuonna 1982 kasaan albumin Rock in a Hard Place. Levyn saama kritiikki ei ollut kovin kaunista luettavaa, mutta mitenkään läpeensä mätä albumi ei kuitenkaan ole. Albumi myi kultalevyn oikeuttavan määrän, mikä oli tietysti pettymys platinakantaan tottuneelle Tylerille. Levyltä löytyvät omat huippunsa, mutta bändiin tutustumista ei kannata tästä levystä aloittaa. Levyä seuranneen kiertueen aikana Tylerin päihteiden käyttö riistäytyi käsistä aiheuttaen monesti  keikan keskeytymisen laulajan heikon kondiksen vuoksi. Sen paremmin ei pyyhkinyt Joe Perryllä, joka oli pistänyt pystyyn oman Joe Perry Procject-yhtyeen. Tosin vain ja ainoastaan rahoittaakseen sillä tienaamillaan taaloilla huumeiden käyttönsä.

    

   Vuonna 1984 alkuperäinen Aerosmith-miehistö oli valmis istumaan samaan keikkabussiin ja unohtomaan menneet. Bändi aloitti Back in the Saddle-tourin ja sai solmittua levydiilin Geffen recordsin kanssa. Studiossa syntyi kovin odotuksin comeback-lätty Done With Mirrors, joka osoittautui pettymykseksi. Levyyn kohdistetut odotukset eivät täyttyneet. Levyltä irroitettu single Let the Music Do the Talking oli sekin uudelleenlämmitys vanhasta Joe Perry Projectin biisistä. Bändin uusi manageri Tim Collins sekä Geffenin edusmies John Kalodner vaativat tuntuvia muutoksia ennen seuraavan levyn tekoa. Tyler passitettiin katkolle ja seuraavalle levylle hankittiin ulkopuolisia biisinkirjoittajia kuten Desmond Child, Jim Vallance ja Holly Knight. Molemmat ratkaisuja, joiden avulla Aerosmith ryhtyi tekemään levyä, josta tuli lopulta yksi sen uran parhaista.

    Permanent Vacation ilmestyi syyskuussa vuonna 1987 ja myi Yhdysvalloissa yli viisi miljoonaa kipaletta muodostuen bändin siihen astisen uran isoimmaksi menestykseksi. John Kalodner oli palkannut levyn tuottajaksi Bruce Fairbainin, joka onnistui puristamaan bändistä nauhalle parhaan tuloksen. Steven Tyler on myöhemmin omassa elämäkertakirjassaan muistelut, että ulkopuoliset biisintekijät onnistuivat melko pitkälle pilaamaan hänen ajatuksensa ja ideansa kappaleista ja siitä millaisia niiden tulisi olla. Saanen olla erimieltä herran ja hidalgon kanssa tästä asiasta. Ilman näitä bändin ulkopuolelta tulleita kynänikkareita, bändi olisi varmasti onnistunut luomaan toisen Done With Mirrorsin kaltaisen tekeleen. Sen verran on tullut kuunneltua biisien aluperäisiä demoja, että ihan hyvä jotta terve järki on löydetty edes jostain.

 

    Levyltä julkaistiin kolme singleä. Dude (looks like a Lady), Angel ja Rag Doll, jotka lienevät tuttuja vähänkin 80-luvun lopulla MTV-musiikkikanavaa seuranneille. Sen verran tiuhaan videot siellä pyörivät. Geffen siis todella panosti albumiin, mikä näkyi myös myynneissä. Parhaiten menestyi Tylerin ja Desmond Childin kanssa väsäämä mahtiballadi Angel, joka kipusi Billboardin singlelistalle niinkin korkealle kuin sijalle kolme ollen Aerosmithin menestynein single ikuna aina siihen asti kunnes I Dont Want to Miss a Thing nousisi ykköspallille.

   Itse muistan tilanneeni levyn Fazerin musiikkikerhosta. Aerosmith ei ollut entuudestaan kovinkaan tuttu yhtye. Yhtään levyä en omistanut ennen Permanentia, mutta sen jälkeen hommasin kaikki. Levyn avaava Heart´s Done Time ei vielä räjäyttänyt pankkia. Se oli lähinnä jotenkin nuhjuinen veto levyn ekaksi kappaleeksi, jonka kuuluisi potkia kulkuset kurkkuun. Heart´s ei sitä tee, mutta loppu levy kylläkin. Toisena tuleva Magic Touch on aina ollut levyn suosikkejani ja jotenkin kadonnut ja hieman unohdettu Aero-helmi, vaikka bändi kiertueilla tätäkin on veivannut. Silti se on jäänyt levyn videohittien varjoon ja aivan syyttä suotta. Aivan pirun kova rokkiviisu!

 

     Levyä voisi pitää tyylillisesti sillisalaattina, mutta ei. Kaikki erilaiset biisit täydentävät toisiaan ja tekevät levystä monipuolisen kokonaisuuden. Kun kuulin ensimmäisen kerran Hangman Juryn olin kalikalla päähän kolautettu: "Mitä hemmettiä tää on?" Tyler huuliharppuineen ja kaikki se "whoa boy, dontcha line the track-a-lack-a" Uskomattoman hienoa. Kappaleessa kiteytyy bändin bluesvaikutteet ja juuret, joita se lainaa vanhojen bluesäijien Taj Majalin ja Lead Bellyn musisoinnista ja vieläpä tyylillä tai sitten ei...vanhoja blues-ukkoja ei mainita biisintekijöinä ja mahtoiko heille juuri rahallista korvaustakaan valua, koska Lead Bellyn kuolinpesä haastoi Aerosmithin myöhemmin oikeuteen. Laina on selvä, mutta molemmat biisit siitä huolimatta hienoja ja tuskin tietäisin kuka on Lead Belly ellen olisi kuullut Hangman Jurya.

    Levyn päättää tyylillä instrumentaali The Movie, jota totta puhuakseni ilmankin voisi elää. Mutta sitä edeltävä Beatles-coveri I'm Down vetää tekarit suusta. Erittäin tyylillä löydetty biisi, jos puhutaan Beatlesista. Kun 80-luvulla joka toinen artisti coveroi Helter Skelterin, niin Aero-pojat löysivät ei niin jokapäiväisen Beetle-iskun ja tekivät siistä alkuperäistä paremman. Aiemminhan Aerosmith oli tehnyt saman käsittelyn Come Togetherille.