Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bruce Dickinson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bruce Dickinson. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

IRON MAIDEN - THE NUMBER OF THE BEAST (1982)

 


Tämäkin levy täytti 40 vuotta vuoden alkupuolella. The Number of the Beastista on kaikki mahdollinen kerrottu satojen tällaisten fanipoikien analyysien myötä. Mietinkin onko mitään mieltä jorista samoja juttuja jälleen kerran. Kylläpä vain. Hyvää levyä ei koskaan arvosteta liikaa. Mutta onko albumi todellisuudessa niin loistava kuin hehkutetaan, vai onko se vain vuosien tuomaa nostalgiaa? Se ei kuitenkaan ole Iron Maidenin paras albumi. Mahtuuko edes kolmen parhaan sakkiin? Ei taida mahtua, ainkaan omalla listallani. Ikäisteni viiskymppisten ukkojen yksi illanvieton vakioaiheita on laittaa Maidenin studiolevyt topkolme tai topviisi -tyyliseen järjestykseen. Siinä riittää väiteltävää ja ilta kuluu rattoisasti. Jospa paljastan tämän hetkisen IRMA-topkolmoseni. Listaus elää aina tilanteen ja fiiliksen mukaan, mutta nyt jos pitää valita... 1.Piece of Mind (1983) 2.Seventh Son of a Seventh Son (1988) 3.Somewhere in Time (1986). Kaikki sitä klassisinta Maidenia yhtyeen kultakaudelta 80-luvulta. Mutta kuten huomaatte The Number of the Beast ei mahdu minulla kolmen sakkiin. Lähellä toki norkoilee Powerslaven (1984) kanssa. Tietysti nämä ovat makuasioita. Mutta vaikka Beast ei ihan kaikkein kirkkain helmi Maidenin levyistä olekaan, oli sillä valtava merkitys bändin uralle. 

       Iron Maiden ei ollut helpon paikan edessä ryhtyessään levyttämään kolmatta albumiaan. Kahta edellistä levyä, Iron Maiden (1980), Killers (1981), tehtäessä bändillä oli ollut materiaalia valmiina. Nyt takki oli tyhjä. Kaikki oli aloitettava alusta. Varastossa ei ollut biisejä. Tämän lisäksi laulajan vaihtuminen aiheutti paineita. Paul Di'Anno oli kuitenkin fanien rakastama merkittävä keulakuva. Yhteistyö Di'Annon kanssa oli vain käynyt mahdottomaksi miehen ailahtelevan luonteen johdosta. Sekoilua ei lainkaan vähentänyt Di'Annon runsas päihteiden käyttö. Kun puhutaan 80-luvulla kiertävästä rockbändistä, niin ihan pienen naukkailun takia ei potkuja tullut. Paul Di'Anno esiintyi Maidenin keulilla viimeisen kerran  Kööpenhaminassa 10.9.1981. Eräs nuori rumpalinalku nimeltään Lars Ulrich oli katsomassa tuota keikkaa.

 

Run to the Hills / Total  Eclipse, ensisinkku

      Steve Harris bongasi uuden laulajan Samson -yhtyeestä. Harris on paljastanut, ettei juurikaan pitänyt Samsonista. Heillä oli vain erittäin hyvä laulaja. Ehdottaessaan kyseistä laulajaa Iron Maidenin managerille Rod Smallwoodille Harris sai tylyn palautteen. Smallwoodista idea oli huono. Hänestä laulajalla oli typerä nimi; Bruce Bruce, sekä tämän tyyli pukeutua valkoiseen esiintymisasuun näytti Smallwoodista tyhmälle. Tästä huolimatta Bruce Dickinson esiteltiin julkisuuteen uutena Iron Maidenin vokalistina 26.11.1981. Entinen taiteilijanimi kuten myös valkoinen esiintymisasu lensivät roskakoriin.

     Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin Run to the Hills -sinkun muodossa. Se nousi brittien sinkkulistan sijalle 7. ollen näin bändin eka top 10 -single. Run to the Hills kuvaa mainiosti koko levytysprosessia. Biisi syntyi spontaanisti treenatessa. The Number of The Beast on monien oikeaan aikaan paikoilleen loksahtaneiden palasten summa. Iso merkitys oli tietysti tuottaja Martin Birchillä, joka oivalsi uuden laulajan tuomat mahdollisuudet. Di'Anno oli ollut huomattavasti kapeammalla rekisterillä varustettu vokalisti. Nyt bändillä oli solisti, jonka keuhkoista purkautui melkoinen räjähdys. Myös Adrian Smithin itsevarmuuden lisääntyminen säveltäjänä ja muusikkona osui tähän hetkeen. Onneksi Steve Harris osasi myös suhtautua Smithin alkuun epävarmasti studioon tuomiin sävellyksiin kannustavasti. Smithin rustaama The Prisoner on ehdottomia allbumin helmiä. Myös bändi itse oli hyvässä tikissä. Kahden levyn jälkeiset kiertueet olivat tehneet yhteissoitosta tiukkaa. Samoin Steve Harris laajensi omien sävellyksiensä ilmaisua. 

     Merkittävä osa Iron Maidenia on visuaalisuus. Derek Riggsin kansitaide on vertaansa vailla. Etenkin tämän levyn kansi on ikoninen, unohtamatta upeita sinkkujen kansia. Maidenin 80-luvun kannet ovat tarina, joka etenee. Jännä juttu, että kun bändin luomisvimma alkoi hiipua Seventh Sonin jälkeen myös kansitaide huononi. No Prayer for the Dying (1990) on oiva esimerkki. Vaikka kansi on vielä saman hepun tekemä, ei ole enää tietoakaan siitä pikkutarkasta yksityiskohtaisesta upeasta tyylistä. Eikä itse levykään enää ole kovin häävi.

 

The Number of the Beast / Remember Tomorrow (live), toka sinkku

   

     The Number of the Beast oli menestys, joka nosti Iron Maidenin huipulle. Jos Steve Harris oli ollut huolissaan lukiessaan Kerrang -lehden lukijoiden äänestyksen tuloksia vuoden 1981 lopulla, niin The Number of the Beastin ilmestymisen jälkeen ei enää tarvinnut moisia murehtia. Iron Maiden nousi brittiläisen hevin kärkinimeksi. 

     Steve Harris on useasti vuosien myötä kitissyt muutamasta albumin raidasta. Gangland on varmasti levyn heikoin kappale, mutta se puolustaa paikkaansa. Harris on myöhemmin katunut omaa päätöstään valita se levylle ja jättää Total Eclipse vain sinkun b-puolen täytteeksi. Nythän näillä uusilla 40-veejuhlajulkaisuilla herra on päättänyt jättää Ganglandin pois levyltä. Aivan typerä päätös. Kyllä alkuperäinen muoto pitää säilyttää. Toinen Harrisia yhä harmittava kappale on levyn avaava Invaders. Turha Steven on märehtiä. Invaders sopii hyvin rullaavana a-puolen ykköseksi.

     Itselläni levy löytyy kahdessa eri formaatissa. Hyllyssäni on vuoden 1998 remasteroitu CD sekä vuonna 2012 ilmestynyt kuvavinyyli. Vaikka kuinka tahtoisin puolustella vinyyliä, ei se luonnistu näiden kahden soundeja verratessa. CD soi hemmetin komeasti ja vinyyli on aivan tuhnu. Usein kuulee kuvalevyjä molattavan ja tässä se pitää täysin paikkansa. Muuten vinyylilaitos on oikei komea paketti, mutta se tärkein eli soundit tökkivät. 

   The Number of the Beast sisältää useita Maidenin klassikkobiisejä. Nimibiisi, Children of the Damned, The Prisoner, 22 Acacia Avenue, Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name. 40 vuodessa timantti on hiotunut entisestään. Nuori ja nälkäinen Iron Maiden oli vuonna 1982 saanut koneensa käyntiin toden teolla.




perjantai 12. marraskuuta 2021

HALFORD - RESURRECTION (2000)

 

 

Tämä albumi oli Rob Halfordin paluu pahasti harhaan johtaneilta sivupoluilta takaisin keskelle karttaa. Ymmärrän mitkä syyt johtivat Metal Godin kyllästymiseen keikkumiseensa Judas Priestin keulilla. Halford oli jo Painkillerin (1990) aikoihin innostunut nousevien uusien bändien ilmaisumuodoista. Alkuun vahvimmin ehkä Priestinkin lämppärinä toimineesta Panterasta. Myös kiertuelämän rasittamat suhteet vanhoihin Priest-kavereihin alkoivat rakoilla pahemman kerran Painkilleriä seuranneella kiertueella. Judas Priestin johtokolmikko Tipton-Downing-Halford sieti toistensa seuraa koko ajan vähenevässä määrin. 

   Lopulta vuonna 1992 Rob sai tarpeekseen ja suuntasi uusille urille ensin perustaen Fight-yhtyeen ja sen jälkeen industrial-soundiin nojaavan 2won. Fight sai bändinä aikaan paikoin toimivaakin kamaa. Yhtye julkaisi kaksi pitkäsoittoa; War of Words (1993),  A Small Deadly Space (1995). Näistä ensimmäinen on mielestäni ihan kelpo levy, mutta jälkimmäinen on jonkinmoista sekavaa grungen ja synkeän nu-metallin sekoitusta.

   2won ainoaa julkaisua, Voyers (1997), en ole kuullut kenenkään muun kuin erään Antin kehuvan. Yleisesti tästä on satanut Halfordin niskaan pelkkää rapaa. Käykää kuuntelemassa esimerkiksi kappale Hey, Sha La La. Melkoista humppaa, voi luoja. Okei, vuonna 1997 industrial soundinen metalli oli muodikasta. Halford halusi hiihtää uusia päivitettyjä latuja. Jokaiselle taiteilijalle suotakoon oman suuntansa valitseminen. Uudistuminen on monesti elinehto homman mielenkiinnon säilymiseen. Vuosien seikkailut itsensä ja uransa etsimisesssä eivät hääviä tulosta tuottaneet. Arvostusta ei kovinkaan paljon herunut. Ainoa lohtu saattoi olla, ettei vanhoilla bändikavereilla Priestissäkään kovin lujaa mennyt ilman Robia.   


RYHTILIIKE


   Kummankaan uuden virityksensä kanssa Halford ei osannut luoda juurikaan mitään omaperäistä. Joku siellä voi esittää toki saman epäilyn Halfordin palatessa perinteisemmän metalli-ilmaisun pariin. Ei Halford tietenkään keksi mitään uutta Resurrectionilla. Merkittävää on kuitenkin se, että hän palaa tekemään sitä mistä hänet tunnetaan ja missä hän on maailman paras. Tämän levyn myötä Rob Halford ilmaisi myös halunsa palata Judas Priestiin. Tässä oli varmasti halua näyttää vanhoille bändikavereille, että täältä pesee ja linkoaa. Pari vuotta jannut onnistuivat vielä kiukuttelemaan toisilleen, mutta reunion oli vääjäämättömästi edessä. Sen tiesin jopa minä kuunneltuani ensimmäisen kerran Recurrectionia.

Holy angel lift me from this burning hell
Resurrection make me whole
Son of Judas bring the saints to my revenge
Resurrection bring me home

 

ROY Z AISAPARINA


   Levyn aloittava nimibiisi ottaa heti kärkeen luulot pois ja tiputtaa vaarilta tekarit suusta. Kakkosraita Made In Hell ei hiljennä tahtia piirunkaan vertaa vaan potkii palleean lupaa kysymättä ja täysin röyhkeän anteeksipyytelemättömästi. Kahden ekan raidan jälkeen on täysin selvää, että metallijumala on astunut takaisin valtaistuimelleen. Halford-bändissä soittavat kaverit osaavat asiansa, mutta ovat auttamattomasti karismaltaan esimerkiksi  Glenn Tiptoniin ja KK Downingiin verrattuna perusraksamiehen näköisiä kaiffareita. Kundit yrittävät kovin bändifotoissa näyttää yrmeiltä ja pukeutua nahkapöksyihin, mutta ovathan nämä ihan rivimiehiä. Toisaalta se vain korostaa maestron itsensä asemaa keulilla entisestään. Ja ennen kuin kukaan alkaa puolustella näitä rivimiehiä, niin tiedän kyllä miesten meriitit ja historiat useissa bändeissä. Mutta ei näistä ukoista ole metallilegendoiksi. Hyviä renkejä kuitenkin ovat, sitä en kiellä.

   Suurin apu siinä, että Halford saatiin mahtumaan vanhaan tiukkaan nahkahaalariinsa on varmasti levyn tuottaja Roy Z. Bruce Dickinsoniakin soolouralla avittanut herra on vahvasti mukana myös biisien kirjoittamisessa. Myös mainittu Dickinson käy osoittamassa vanhalle kaverilleen tukensa vetäen komean dueton Robin kanssa kappaleella The One You Love To Hate. Edes ala-asteella puutöissä tekemäni palkeet eivät riittäisi näiden herrojen keuhkojen tilavuuden  kanssa kilpailemaan. Ukot vetävät niin että itsekin hengästyn pelkästä kuuntelemisesta.

   Levyn ehkäpä suurin helmi löytyy viidennen raidan muodossa. Silent Screams läväyttää ilmoille kaiken sen mistä Rob Halfordissa vokalistina on kyse. Äänialan käsittämätön laajuus saa jälleen kuulijan haukkomaan happea kuin lahnan soutupaatin pohjalla. Herkkyys ja rajuus kulkevat läpi kappaleen vuorotellen. Halford on siitä hienoja hevivokalisteja, että hän osaa tarvittaessa tavoittaa myös herkempiä sävyjä mukaan tulkintaansa. Monella hevilaulajalla kun tuntuu tärkeälle mennä koko ajan kovaa ja korkealta. Halford osaa luoda tarvitttaessa tyyniä ja matalia varjoja ennen kuin myrsky puhkeaa. 


 

 MAHTAVA LEVY!

   Albumin kovimmat raidat on selkeästi ladattu alkupäähän. Ei loppukamakaan huonoa ole, mutta taso hieman laskee. Vaikka mukaan on haalittu Bob Halligan Jr.:n kynäilemä Twist. Sama ukkohan on tehnyt Judas Priestille legendaariset (Take These) Chains ja Some Heads Are Gonna Roll -kappaleet. Valitettavasti Twist ei yllä lähellekään näitä. Samaisen miehen sävelkynästä on muuten myös Kissin upea Rise To It -kipale, Hot In The Shade (1989)-levyn avaava styge.

   Kokonaisuutena Resurrection on mahtava levy lopun hienoisesta lerpahtamisesta huolimatta. Syy tämän levyn läpiperkaamiseen on siinä, että tällä viikolla albumi ilmestyy uudelleen tuplavinyyliversiona. Resurrectionia seurasi livelevy Live Insurrection (2001), joka on myös varsin suositeltavaa kuunneltavaa. Halford julkaisi vielä studiolevyn Crucible (2002), joka on omissa muistikuvissani biisimateriaaliltaan huomattavasti yksiulotteisempi ja tylsempi verrattuna Resurrectioniin. Toki sen viime kuuntelusta on jo aikaa. Pitänee ottaa se tarkasteluun uudelleen. Ja se alussa mainittu paluu Judas Priestiin tietysti tapahtui kuten koko metallimaailma oli toivonut ja odottanut.

 



sunnuntai 29. syyskuuta 2013

IRON MAIDEN - PIECE OF MIND (1983)


Iron Maidenin kolmas albumi The Number of the Beast räjäytti pankin. Levy nousi suoraan ilmestyttyään brittilistan kärkeen. Kahdella ensimmäisellä lätyllä laulanut Paul DiAnno oli siirretty sivuun Killers World Tourin aikana ilmenneiden henkilökohtaisten ongelmien johdosta. Tilalle Steve Harris oli hankkinut Samson -yhtyeessä kannuksensa kiilloittaneen Bruce Dickinsonin. Dickinsonin tulo ja kehittyminen yhdeksi maailman merkittävimmäksi hevivokalistiksi oli tietysti mainittava muutos, muttei suinkaan ainoa. Bändin sävellystyön vastuun jakaminen pelkästään Steve Harrisin hartioilta on vähintäänkin yhtä merkittävää. Adrian Smithin alkaessa säveltää Maidenille myös Harrisin sävelkynä terävöityi.

Beastin menestyksen myötä paineet neljännen albuminen tekemisessä ovat mahtaneet olla vuoren korkuiset. Asiaa ei mitenkään helpottanut rumpali Clive Burrin pitkällä maailmankiertueella ilmenneet ongelmat. Soitto ei kulkenut entiseen malliin ja henkiset paineet olivat miehelle liikaa. Viina maistui ja komppi pätki.Myöhemmin MS-tautiin sairastuneen Burrin ongelmat saattoivat olla jo piilevän taudin aiheuttamia. Tilalle hankittiin Trust-yhtyeessä ja Pat Travers bändissä soittanut lyttynenä Nicko McBrain.

Yhtye äänitti levyä Bahamalla samoista syistä kuin Rolling Stones teki aikanaan Exile on Main St.-albumiaan Ranskassa. Britannian verotus kun tuohon aikaan vei muusikoiden tekemisestä melkoisen siivun. Ja kelienkin puolesta Bahama lienee ollut mukavampi kuin sateinen Englanti.
Albumi julkaistiin toukokuussa 1983. Levy ei noussut edeltäjänsä tavoin brittilistan ykköseksi vaan kolmoseksi. Levy kuitenkin myi edeltäjäänsä paremmin ja Jenkeissä ylitti platinaan oikeuttavan miljoonan kappaleen myynnin. Singleinä julkaisriin Flight of Icarus ja The Trooper, todellisia Maiden klassikoita kumpainenkin.




  Bändi aloitti 140 konserttia käsittäneen World Piece Tourinsa toukokuussa 1983 ja päätti sen joulukuussa Dortmundiin keikkaan, joka televisioitiin ympäri Eurooppaa. Suomessa bändi esiintyi 1. kesäkuuta Helsingin jäähallissa lämppärinään Rock Goddess. Muistan nähneeni tuon Dortmundin keikan aikoinaan tai ainakin osan siitä Suomenkin televisiosta ja se edelleen tänä päivänä vakuuttaa. Iron Maiden on elämänsä vedossa. Nälkäinen yhtye, joka on myös luovuutensa huipulla ja suorassa nousukiidossa kohti uusia menestyksiä. Iron Maiden oli vielä vuonna 1983 heavy-yhtye eikä pelkkä porukka toimistusjohtajia rutiineissa, mitä se välillä tänä päivänä tuntuu olevan. Myönnetään, että niin ovat monet muutkin aikalaiset. Tietysti tunteet ja omat muistot kultaavat näissäkin jutuissa bändin. Piece Of Mind on minulle henkilökohtaisesti yksi rakkaimpia Maiden-albumeja. Vuonna -83 ostettu c-kasetti tuli soitettu melko puhki aikoinaan ja hyvältä se kuulostaa tänäkin päivänä.
                                                                                             


Tätä tuli veivattua Luxorin kasettimankassa aikoinaan erittäin tiuhaan.

,