WHITESNAKE - SLIDE IT IN (1984)

Slide It In on aina ollut yksi suosikeistani, kun puhutaan Whitesnaken koko uran kattavasta katalogista. En ole tosiaankaan yksin mielipiteeni kanssa. Useasta suusta vuosien saatossa kuola valuen hehkutettu levy on todellakin vahva näyttö David Coverdalen johtaman poppoon vahvuudesta. Levylle ei mahdu yhtä ainutta huonoa biisiä. Ei mitään turhia fillereitä, vaan täyttä rautaa joka raita. Myöhemmin, kun on tullut luettua tämän levyn syntyhistoriaa, voi vain ihmetellä miten moisesta kaaoksesta ja koheltamisesta voi syntyä näin upeaa jälkeä. Koheltaminen voi maistua liioittelulta, mutta kun otetaan huomioon ensin yritys tehdä tämä levy tuottajalegenda Eddie Kramerin kanssa kuitenkaan siinä onnistumatta ja sen päälle kaikki lukuisat miehistönvaihdokset, on vaikea nähdä mitään punaista lankaa. Mutta kenties Coverdale kuitenkin lopulta tiesi mitä teki, vai tiesikö?

   Eddie Kramerille oli tosin jo aiemmin sattunut hieman samankaltainen työtapaturma, kun hänet palkattiin tuottamaan 70-luvun lopussa AC/DC:n Highway To Hell -lättyä. Silloinkaan yhteistyö aussipoikain kanssa ei luonnistanut ja lopulta apuun huudettiin Robert John "Mutt" Lange, joka hoitikin leiviskänsä kunnialla ja väänsi AC/DC:n saundia piirun verran kaupallisempaan suuntaan. Krameria oli Coverdalelle tuottajaksi ehdottanut Geffen Recordsin A&R-osastoa vetänyt John Kalodner. Kalodnerin nimi on syytä painaa muistiin. Miehellä oli näppinsä erittäin monessa sopassa 80-luvulla ja vieläpä erittäin kultaiset näpit. Kaikki mihin Kalodner koski tuntui muuttuvan kullaksi. Äijä oli mm. Aerosmithin toisen tulemisen menestyksen takana ja vei lopulta onnistuneesti myös Whitesnaken jenkkien markkinoille, jossa saagassa juuri Slide It In oli ensimmäinen luku. Vaikka yhteistyö Kramerin kanssa kusi, ei yhtye jäänyt tuleen makaamaan vaan tilalle hommattiin Martin Birch, jonka kanssa homma lähtikin toimimaan.

 

   John Kalodneriin liittyen...David Coverdalelta kysyttiin viime vuonna muistoja vanhasta yhteistyökumppanistaan. Vastaus oli varsin kärkäs, eikä ilmassa ollut minkään sortin kiitollisuudenvelkaa, vaan päinvastoin: "Hän oli varsinainen kiusankappale. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa hänestä. Me kyllä annoimme toisillemme tarkoituksen aikoinaan, mutta Kalodner on polttanut lähes kaikki sillat niihin ihmisiin, joiden kanssa on työskennellyt - mukaan lukien minuun."

   Seuraavaksi kuitenkin Coverdale näytti ovea pitkäaikaiselle kitaristilleen Micky Moodylle, joka oli ollut Whitesnaken vakikalustoa hattuineen vuodesta 1976 lähtien. Itse olen sitä mieltä, että John Kalodner supisi kahdenkeskisissä saunailloissa Coverdalen korvaan miten asiat tuli hoitaa. Ja sen myötä ns. vanha kaarti sai väistyä nuorempien ja nätimpien poikien tieltä. Nätti poika -ilmaisu ei ole tässä halventavana ilmaisuna vaan nimenomaan faktana. John Kalodner halusi vahvasti panostaa myös Amerikan markkinoille tarjottavan Whitesnaken visuaalisuuteen. Lopullisesti 1987 -levyllä (1987) myöhemmin läpilyönyt Whitesnake oli täysin eri bändi kuin mitä se oli muutama vuosi aikaisemmin ollut. Poissa oli juureva bluesvaikutteinen rock ja sen tilalla hard rockimpi singalong meininki mahtiballadeineen. Samoin tanakat ja pälvikaljut muusikot vaihdettiin rokkareihin, joiden lavapreesens oli hiuslakkaa, glitteriä ja vauhtia. Moodyn tilalle keppimieheksi astui Thin Lizzyssä vaikuttanut John Sykes. Ja onhan se Sykes nyt nätimpi poika kuin Moody, vai onko? :)

   Levyn julkaisusta Yhdysvalloissa oltiin sovittu, mutta alkuperäiseen soundiin haluttiin (veikkaan että John Kalodner halusi) muutoksi. Haluttiin enemmän jenkkikorviin sopivaa kamaa. Myös basisti Colin Hodgkinson joutui Covardalen silmätikuksi ja sai lähteä koska ei sopinut tulevaisuuden Whitesnakeen. Hänen paikkansa otti Neil Murray. Levy miksattiin jenkkimarkkinoille siis uusiksi ja osin myös soitettiin uusiksi. Sykes ja Murray vetivät kylmästi yli edeltäjiensä kädenjälkiä.

 

   Bändi lähti Eurooppaan kiertueelle  Coverdale / Sykes / Galley / Murray / Lord / Powell line-upilla, mutta Mel Galley loukkasi pahasti kätensä, eikä pystynyt jatkamaan kiertueella, saati bändissä. Hmm...nyt jos koska olisi salaliittoteorian aika. Vuosia myöhemmin, kun Whitesnake alkoi levyttämään Slip Of The Tongue -levyä (1989) silloinen kitaristi Adrian Vandenberg loukkasi myös kätensä eikä kyennyt osallistumaan studiosessioihin, joten Steve Vai sai täysin vapaat kädet ja sehän lopputulos tiedetään.  Slide It In -kiertueen aikana myös kiipparilegenda Jon Lord otti hatkat, koska Deep Purple oli tekemässä vahvaa paluuta ja ukko palasi Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren kanssa samaan keikkabussiin.

   Menin tänään nostalgiapäissäni ostamaan 35th Anniversary Deluxe -tuplavinyylin tästä levystä. Hintansa väärti kylläkin. Levy sisältää molemmat versiot. Whitesnaken ystävien ikuisia väittelynaiheita on, jotta kumpi versio on parempi. Yritin kuunnella tarkalla korvalla ja ensimmäisellä kerralla pisteet ropisivat originaali UK-version laariin. Saattaa myös johtua siitä, että se on se tutumpi versio. Sitä olen kuunnellut 13-vuotiaasta asti, kun levyn uutena hankin. US-versio maistuu yleistunnelmaltaan täyteläisemmältä, mikä miellyttää korviani, mutta toisaalta Jon Lordin mahtikoskettimet on välillä laskettu kitaran alle. Ja jopa näitä kuningas-Lordin osuuksia kehdattiin sorkkia ottamalla Bill Cuomo soittelemaan niitä uusiksi. Jos Jon Lord pieraisee, niin siinä ei kenenkään muiden tuhnuja kaivata. Molemmissa versioissa tuntuu olevan omat etunsa, vaikea tästä on päättää. Kuulokkeet päässä jenkki kyllä vetää voiton. Nostalgiamielessä alkuperäinen ansaitsee pokaalin. En mää osaa päättää. :) Detaljina mainittakoon, että Iso-D itse pitää US-versiota parempana.

   Amerikan valtaus onnistui lopulta loistavasti. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa, mutta se oli vielä pientä siihen verrattuna mitä oli tulossa. Seuraava albumi tulisi myymään pelkästään Yhdysvalloissa 8 miljoonaa kappaletta ja tekisi hetkeksi David Coverdalesta maailman kuumimman bändin liiderin. Mutta se olisi jo taas täysin eri bändi kuin Slide It In -aikoina. Vanhat ukot vaihtuisivat entistä nätimpiin poikiin. Taitavia toki hekin, sitä ei käy kieltäminen. Slide It In oli erään aikakauden päätös ja käännekohta Whitesnaken uralla. Loistava levy, ehkä jopa yhtyeen paras. Ota haltuun!

AC/DC - LET THERE BE ROCK (1977)

Tänä päivänä lähes koko AC/DC:n tuotanto on nostettu klassikkostatukseen. Voi siis tuntua hieman oudolta ajatella, että vuonna 1977 AC/DC:n jannujen valmistautuessa Let There Be Rock -levyn tekoon, bändi ei todellakaan voinut puhua, saati nauttia mistään saavutetuista eduista. Parin ensimmäisen Australiassa julkaistun albumin, High Voltage (1975) ja T.N.T. (1975), jälkeen AC/DC solmi kansainvälisen sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja jätti kengurumaan taakseen ryhmittyen kohti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja pitäen uutena tukikohtanaan Lontoota. AC/DC:n taival kohti kansainvälistä menestystä ei ollut alkuun mitään hohdokasta nousukiitoa. Ensimmäinen kansainvälinen julkaisu High Voltage (1976) ei ilmestyessään juuri myynyt, eikä säväyttänyt. Tähän päivään mennessä yli kolme miljoonaa kappaletta myynyttä kurkoalbumia meni kaupaksi ilmestyessään vaivaiset 7000 yksikköä. Myös Rolling Stone -lehti kirjoitti arvostelussaan High Voltagen olevan hard rockin kaikkien aikojen pohjanoteeraus. 

  Tältä kantilta katsottuna AC/DC oli altavastaaja minne tahansa menikään. Bändi joutui hurjalla lavashowllaan todistamaan olevansa se yhtye, joka siitä lopulta kasvoi. Mutta vuonna 1976 ei kovin moni laittanut pelimerkkejään likoon AC/DC:n puolesta. Myös kotiyleisö hylkäsi omat poikansa. Kun AC/DC palasi Australiaan ennen Let There Be Rockin äänityksiä, sai se esiintyä puolityhjille saleille. Maailma 70-luvulla oli kovin erilainen tähän päivään verrattuna. Nykyään jokainen pienikin uutinen on välittömästi tiedossa lähes joka maailman kolkassa, mutta in seventies Australia oli kovin kaukana muusta maailmasta. Myös Atlantic Recordsin suunnalta yhtye sai huolestuttavia uutisia. Atlanticin sikariporras ei ollut pitänyt Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976) levystä ja suunnitteli yhtyeen pudottamista listoiltaan. Tältä pohjalta ei ollut varmastikaan helppoa lähteä tekemään uutta levyä. Yhtyeen kuultua levy-yhtiönsä suunnitelmista, se suivaantui ja lähti seuraavan levyn tekoon asenteella: "Fuck them! Who the fuck do they think they are?’ Fuck, we’ll show them!’ 

   Let There Be Rock ei ehkä ole AC/DC:n paras levy, mutta ansaitsee myöhemmin saavuttamansa kunnian. Tunnetuimmat vedot totta kai tältä ovat nimibiisi sekä Whole Lotta Rosie. Levyssä saattaa todellakin olla ripaus enemmän kiukkua ja vihaa pariin edelliseen albumiin verrattuna. Onneksi Atlantic lopulta suostui pitämään yhtyeen tallissaan. Olen aina pitänyt suuresti levyn avausraidasta Go Down, joka jyrää jankuttamiseen asti ja kiteyttää AC/DC:n yhteensoiton. Bändi potkii kuin muuli kevätlaitumilla. Samoin Dog Eat Dog, Hell Ain´t A Bad Place To Be, ja Bad Boy Boogie ovat tykkiraitoja. Myöhemmin toki ehkä juuri tuottaja Mutt Langen ansiosta bändi löysi väripalettiinsa myös murrettuja sävyjä. Niin loistava kuin AC/DC onkin, niin Let There Be Rockia vaivaa ajoittain tietty soundillinen yksisilmäisyys, joka tekee bändistä pelkkää perunamuusia ilman ruskeaa kastiketta. Ymmärrän, että on haluttu yrittää taltioida ns. livesoundia levylle ilman hienosäätöjä. Mutta kuten sanoin... Robert John "Mutt" Lange tuli vuonna 1979 ja kaatoi tarvittavat mausteet Highway to Hell (1979) -levylle. Ei se silloinkaan helpoimman kautta mennyt. Yhtye yritti ensin työskennellä legendaarisen Eddie Kramerin kanssa, mutta siitähän ei tullut mitään. Mutta se on jo toinen tarina.

   Let There Be Rock ei vielä ollut se yhtyeen hakema lopullinen läpimurto, ainoastaan yksi askel lähemmäs sitä. Levyä seuranneeseen kiertueeseen liittyy muutama mojova tarina... AC/DC lämmitteli Black Sabbathia. Bon Scott ja Ozzy Osbourne ystävystyivät ja tulivat hyvin toimeen keskenään, eipä ole kovin yllättävää. Yllättävämpää sen sijaan oli Geezer Butlerin ja Malcolm Youngin kärhämä hotellin baarissa, joka kärjistyi humalaisen Butlerin veitsen heilutteluun ja uhkailuun. Onneksi Ozzy saapui samaiseen baariin ja saatteli rähinäviinaa juoneen bändikaverinsa vällyjen väliin rauhoittumaan. AC/DC kävi myös ensimmäisen kerran Suomessa esiintymässä 19.9.1977 Helsingin Kulttuuritalolla. Paikalla oli 550 katsojaa, joista osa poistui paikalta korviaan pidellen.

ACE FREHLEY (1978)

Ace Frehleyn henkilökohtainen elämä oli jo vuonna 1978 melkoisessa sivuslaidissa. Päihteet, lähinnä alkoholi ja kokaiini, toivat reilusti lisää vauhtia muutenkin melko värikkäänä persoonana tunnetun avaruusmiehen lentoon. Sex, drugs & rock and roll -kliseen mukaan elävällä Frehleyllä meni vielä tässä vaiheessa melko mukavasti. Kroppa ja pää kestivät menossa mukana ja Kissin luottokortilla ei tuntunut olevan limittiä eli taalojakin oli perstaskussa melkoinen nippu. Nykypäivänä täysin raitis Frehley ehti kuitenkin kadottaa myöhemmin suuren osan Kississä tienatuista manitsoistaan ja ison siivun elämästään täysin soosissa hillumiseen. Onneksi nykyään tupakkiaskeissa ja viinapulloissa on varoitustarrat, niin ei käy näille nykypäivän teinipoppareille kuten esikuvilleen.

   Kun Gene Simmons ja Paul Stanley vuonna 1978 myöntyivät ideaan antaa jokaisen jäsenen tehdä omat soololevynsä, ajatuksena oli vahvasti motivaatonsa yhtyeen sisällä kadottaneiden ja omaan leiriinsä ajautuneiden Frehleyn ja Peter Crissin rauhoittaminen ja palauttaminen ruotuun. Stanley, Simmons ja Bill Aucoin elättelivät toivoa, että enemmän ja enemmän bändiin välinpitämättömästi suhtautuneet kitaristi ja rumpali ymmärtäisivät palata iltalomilta ajoissa kasarmille saatuaan purkaa paineensa ja päästää höyrynsä pihalle omiin levyihinsä. Se miten lopulta kävi ei ollut ruksattuna kenenkään pitkävetokuponkiin. Elämä on ihmeellistä.

 

 

 

   Ace Frehley päätti ottaa avukseen levyntekoon tuottajaksi Eddie Kramerin. Frehley oli mieltynyt Kramerin tapaan työskennellä jo aiemmin Kissin kanssa. Eddie Kramerin näkemys sekä taidot tehdä ja tuottaa rocklevyjä olivat 70-luvulla vertaansa vailla. Frehley ei myöskään marssittanut Simmonsin tapaan studiota täyteen muusikoita, poppareita ja takalistonnuolijoita. Rumpuihin avaruus-esa buukkasi ystävänsä Anton Figin, joka tulisi myös olemaan melko tykissä roolissa Kissin tulevilla albumeilla. 

   Frehleyn levylle kirjoittamat kappaleet ja levy kokonaisuutena yllättivät varmasti Stanleyn ja Simmonsin. Tai jos eivät vielä julkaisuvaiheessa tajunneet Ässän pesseen mäntysuovalla kollegojensa tekeleet mennen tullen, niin viimeistään myyntiluvut pakottivat Kissin pääpomot nöyrtymään ja ihmettelemään mikä omissa lätyissä meni pieleen. No joo... liioittelen hieman, sillä kyllähän jokainen levyistä sai paltinamyyntiin oikeuttavan statuksen ja Simmonsin levy nousi korkeimmalle listasijalle albumilistalla. Eikä Paul Stanleyn levyssä ole mitään vikaa. Päinvastoin. Stanley osoittaa vahvalla materiaalillaan jo  vuonna 1978 olevansa se herra ja hidalgo, joka Kissin peräsimessä on ja tulee olemaan tulevinakin vuosina. Palataan tuohon Paukan levyyn vähän myöhemmin omassa nuotiopiirissä. Kovin kauas Simmonsin listasijasta ei Ace jäänyt nousten Billboardilla pykälään 26.

 

 

 

   Ace Frehley avaa soolonsa kappaleella Rip It Out ja näyttää heti mistä kana pissii ja paarma hässii. Vahvaan riffittelyyn ja omaperäiseen kitarointiin, mutta samalla loistaviin kappaleisiin tukeutuva levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyltä löytyvät alkoholiin ja kokaiiniin viittaavat kappaleet, Snow Blind ja Wiped-Out, ovat kuitenkin enemmän oman elämäntavan kuvauksia kuin kiusantekoa Simmonsille. Ace Frehley oli ainut kiss-herroista, joka onnistui saamaan hitin levyltään. Russ Ballardin Hello-yhtyeelle kirjoittaman kappaleen New York Groove koverointi oli onnistunut veto. Styge nousi Jenkkilän sinkkulistan sijalle 13 ja siitä muodostui New York-anthem ja samalla yksi Ace Frehleyn tavaramerkkibiiseistä Se myös nosti koko albumin myydyimmäksi kaikista neljästä soolosta. Tulevalla Dynasty-kiertueella settilistaan mahtui alkuun yksi biisi joka levyltä. New York Groovea Kiss on veivannut myöhemminkin setissään. Reunion-kiertueen Helsingin keikalla 1997 kappale soljui lopulta Helsinki Groove muotoon, varsin hupaisaa New Yorkin poijiilta.

Accen soolojulkku.

 
   Soololevyn menestys antoi varmasti Frehleylle reilusti lisää itseluottamusta. Hellyyttävästi koheltavasta ja kikattelevasta kitaristista oli tulossa selvästi Kissin suosituin jäsen fanien keskuudessa. Inhimillinen ja pikkujurrissa koko ajan heiluva avaruusmies oli selvästi kansaanvetoavampi hahmo kuin tämän rinnalla jäykät ja seipäännielleet aina asialliset virkamiesmäiset Simmons ja Stanley. Seuraavilla Kiss-levyillä, Dynasty ja Unmasked, avaruusässä saikin esille enemmän kappaleitaan kuin aiemmin. Peter Crissin kävi aivan toisin. Jopa bänditoverien haukkuma Crissin soololevy myi vähiten ja samalla asia nakersi Crissin väärinymmärretyn egon höyrypäistä ajautumista eroon yhtyeestä. Ero tapahtuikin jo vuonna 1980 ja sitä edeltävällä Dynasty-kiertueella Crissin välinpitämättömyys ja päihteiden  kokopäiväinen käyttö saivat aikaan melko surkuhupaisia hetkiä, kun kissamies ei tahtonut pysyä hereillä esiintymisten loppuun asti. Voisin kuvitella, että ilman oman soolonsa menestystä myös Frehley olisi eronnut Kissistä jo paljon paljon aikaisemmin. Melko tyytyväiseltä Frehley bändissä tuntuikin aina siihen asti, kunnes Stanley, Simmons ja Bob Ezrin saivat päähänsä loistoidean teema-albumista (Music from) The Elder. Mahtipontinen konseptialbumi ei missään vaiheessa ollut Frehleyn mieleen. Ace Frehley erosi Kissistä vuonna 1982...ekan kerran.

ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

GENE SIMMONS (1978)

Gene Simmons lienee ikonisin hahmo rockmaailmassa. 70-luvulla Simmons oli vielä mystinen demoni, jonka naamion taa ei normijamppatavis päässyt kurkistamaan. Siis täysin eri tyyppi kuin 2000-luvulla omassa perhesarjassaan töllössä koheltava ikääntynyt rokkari, joka näyttelee bisnesmiestä parhaan kykynsä mukaan. Koko Kiss, mutta varsinkin Simmons, loivat bändistään elämää suuremman brändin. Sen merkitystä ei voi väheksyä. Joka toinen nelikymppinen suomalaismuusikko mainitsee vaikuttajakseen Kissin. Toki Suomessa kovin Kiss-aalto osui 80-luvulle aikaan jolloin yhtye oli luopunut kuolemattomuudestaan ja käytti enää vain poskipunaa ja ripsiväriä, sekä tupeerasi hiuslakalla pehkonsa Poisoneiden ja Faster Pussycattien tapaan.

Kiss, eiku Beatles.

 

   Vuonna 1978 maailma oli polvillaan Simmonsin edessä ja hän oli onnistunut luomaan yhtyeestään omien idoliensa The Beatlesin kaltaisen yhtyeen. Siellä Heikki Harma, jo nurkkapöydästä huutelee, että mitä tekemistä näillä maalinaamoilla on Maccan ja kumppaneiden kanssa. Yllättävän paljon, vastaan Heikille. Beatlesissa oli neljä hyvin vahvaa tunnistettavaa hahmoa. Jokaisella omanlainen laulusaundinsa ja karaktäärinsä. Kaikki handlasivat omat tonttinsa lopputuloksena ollen "We are One". Kyllä Ringo Starr sävelsi yhtä lailla kuin Peter Criss. Teki Ringo ainakin Dont Pass Me By:n Valkoiselle tuplalle, joka on vallan mainio laulu. Etelärokkarit The Georgia Satellites teki siitä varsin menevän kovervedon 80-luvulla. John, Paul, George, Ringo = Gene, Paul, Ace, Peter. Siitä onko Gene Simmonsista John Lennoniksi ja päin vastoin on turha alkaa nillittämään.

 

    Kun Gene Simmons alkoi työstämään vuoden 1978 soololevyään, hommaa lähdettiin hämentämään isolla kauhalla. Studioon kutsuttiin enemmän väkeä kuin helluntailaisten kesäkokoukseen vuonna 1979. Nimekkäimpien vierailijoiden listalla olivat Aerosmithin Joe Perry, Bob Seger, Cheap Trickin Rick Nielsen, Pulmusten Peggy Bundyna myöhemmin tutuksi tullut Katey Sagal, Donna Summer ja tietysti Genen jenkkilööppeihin saanut Cher. Cher ei muuten laula levyllä, vaan lähinnä ääninäyttelee orgasmia puhelinlinjoilla kappaleessa Living in Sin. Levyn tuottajaksi Simmons palkkasi avukseen Sean Delaneyn. Saman miehen, joka oli auttanut Peter Crissin levynkin teossa. Sean Delaneyn panos Kissin alkuajoista aina Creatures of The Night -levyyn asti oli merkittävä. Hän kehitti lavaesiintymistä yhdessä bändin kanssa, sävelsi biisejä ja kaiken kaikkiaan oli Bill Aucoinin ohella tärkeä osa Kissin organisatiota tai perhettä kuten kauniisti sanottaisiin.

 

   Ehdin jo Peter Crissin levystä kirjoittaessani haukkumaan Simmonsin omaa sillisalaatiksi, eikä kantani ole muuttunut. Samaan ongelmaan törmää, kun kuuntelee herran vuoden 2004 toista sooloa Assholea. Punainen lanka ei ole tuttu käsite. Ammutaan joka suuntaan mahdollisimman isolla aseella tähtäämättä. Silloin tällöin toki osuu kohdilleen, mutta huteja tulee turhan paljon. Olen lukenut, jotta Simmons kirjoittaa ja säveltää melkoiset määrät. Eli monesti määrä korvaa laadun. Kississä bändikaveri Paul Stanley onneksi rajoittaa Kepan omahyvähyväistä "kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi -käsitystä." Samoin 70-luvulla Kissin levyjen tuottajilla Bob Ezrinillä ja Eddie Kramerilla oli sen verran tiukka auktoriteetti, ettei mikä tahansa kura päässyt levylle asti. Omilla sooloillaan kukaan tuskin uskalsi kyseenalaistaa maestron näkemyksiä, sen verran kuitenkin perseennuolemisesta taaloja oli luvassa.

Mukana tulleet julisteet ovat nykypäivänä keräilykamaa

   Albumi alkaa varsin menevällä pop-rallilla Radioactive, joka julkaistiin myös singlenä. Kappale on sinällään mainio, mutta siihen johtava kauhuelokuvamainen intro on ehkä upeinta mitä tälle levylle on saatu aikaan. Se lupaa jotain mitä loppulevy ei aivan lunasta. Ja kun siitä Beatlesistä aloitin, niin kuunnelkaapa kappaleet See You Tonite, Always Near You/Nowhere To Hide ja Mr. Make Believe. Jos ei niistä paista Beatles läpi kuin syyllisyys Isometsän lapimiehen puheista, niin ei mistään. Ehkä kaikkein käsittämättömin töräys on levyn päättävä Samu Sirkan joulutervehdyksenä tuttu When You Wish Upon A Star. Genellä on tähänkin hyvä selitys lapsuudestaan, mutta ei sitä silti olisi tarvinnut levylle asti laittaa. Albumi nousi Usan Billboard listalla sijalle 22, mikä oli Kiss-herrojen soololevyille korkein sijoitus. Eniten se ei näistä neljästä kuitenkaan myynyt.

   Jännä yksityiskohta, joka pitää vielä mainita, on ainakin alkuperäisen jenkkivinyylin keskiön reunaan kaiverrettu teksti: "OR SOMTHING SEEM LARH". Miksi se on siinä ja mitä se tarkoittaa? Sisäpiirin studiovitsi vai saatanallinen viesti? Fanit ovat raapineet takalistojaan ja päitään kymmeniä vuosia asian tiimoilta. Varsinaista vastausta ei ole saatu itse Simmonsiltakaan. Joko ukko ei muista tai ei halua paljastaa mystiseksi kasvanutta arvoitusta. Itse epäilen, että se on tällätty siihen, että voisimme edelleen ihmetellä asiaa lähes neljän vuosikymmenenkin jälkeen.

Ja vinkkinä loppuun...jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ