THE ROLLING STONES - UNDERCOVER (1983)

Onkin vierähtänyt tovi siitä, kun olen viimeksi paneutunut vinyylin rahinaan näillä hoodeille. Rollareista olen kirjoittanut täällä ennenkin loistavan Steel Wheels-kiekon merkeissä. Tänään pitkästä aikaa yritin kuunnella vuoden -83 Rollari-tuotosta Undercoveria. Tosiaankin yritin. Kyllä lätty läpi tuli kahlattua ja samalla sain avarilla pitkin poskia muistutuksen siitä miksi tämä ei ole se levy, joka tulee kaivettua esiin, kun haluaa kuunnella Glimmer Twinsien tekeleitä.

   Undercoveria edeltänyt Tattoo You (1981) on eittämättä parasta 80-luvun  Stonesia jo edellä mainitun Steel Wheelsin (1989) ohella. Siitäkin huolimatta, että Tattoo You:lla biisit olivat vanhoja, osin muilta levyiltä ylijääneistä työstöjä. Undercoverille bändi, tai lähinnä Jagger, halusi löytää uuden saundin ja samalla uudistaa yhtyettä paremmin 80-luvun MTV-aikaan sopivaksi. Ongelmaksi muodostui vain se, ettei Mick Jaggerin kollega Keith Richards jaksanut innostua tätä kaikesta new wave -hölmöilystä vaan yritti sitkeästi pitää kiinni bändin rock- ja bluesjuurista. Herrojen eripura saa levyn kokonaisuutena kuulostamaan melkoiselta sekasotkulta keskeneräisiä biisejä, joita ei ole jaksettu työstää kunnolla loppuun asti.

   Oma lukunsa on Jaggerin väkivallalla flirttailevat lyriikat, jotka oli varmasti aivan tietoisesti kirjoitettu shokkeeraamaan vielä 80-luvulla kirkkoon ja käytöstapoihin uskovia kunnon kansalaisia. Tänä päivänä kuunneltuna jopa hieman hölmösti naiivit Too Much Blood ja Tie You Up (The Pain Of Love) eivät jaksa hätkäyttää sanoituksillaan, biiseinä niistä ei ole koskaan ollut jälkipolville kerrottavaksi. Rollarikatalogista kun löytyy klassikoita melko iso repullinen, joilla peitotaan helposti nämä tekeleet kuusnolla.

Ekana sinkkuna lohkaistu Undercover Of The Night jyskyttää eteenpäin esitellen uuden Rollarisoundin, jonka oli tarkoitus olla vaarallinen ja svengaava. Loppupeleissä se tuntuu samalta kuin VR:n vanhat tupakkivaunut. Se on vain hikinen ja nuhjuinen. Kappaleen poliittinen sanoma, joka käsittelee korruptoineen Etelä-Amerikan tilannetta, ei kuitenkaan ollut täysin uutta Stonesille. Bändi oli aiemminkin ottanut kappaleillaan kantaa. Street Fighting Man kertoi Pariisin nuorisomellakoista vuodelta 1968 ja Highwire -kappale tilitti tuntoja Persianlahden sodasta 1991. Undercover of the Nightin syntyyn innoitti myös William Burroughsin romaani Cities of The Red Night, (suom. Punaisen yön kaupungit), jota muuten saa erittäin edullisesti Sammakon kirjakaupasta. Keith Richards on myöhemmin haastattelussa kertonut kappaleen olleen täysin Jaggerin hengentuotos. Richardsin lausahdus kertonee välinpitämättömyydestä viisua kohtaan: "Mick had this one all mapped out, I just played on it"

   MTV:n aikakaudella kappaleesta työstettiin Julien Templen johdolla näyttävä video, joka kuvattiin Meksikossa. Video kohadutti tietoisesti väkivaltakuvastollaan. MTV sensuroi videota ja esitti siitä leikattua versioita ja kotoinen Suosikki-lehtemme ihmetteli kissankorkuisin kirjaimin: "Menikö Rolling Stones liian pitkälle?" Markkinoinnin kannalta hieno veto peittämään levyn heikko taso lööppien ja kohun alle. Otsikot olivat myyviä  ja shokkeeraavia. Rolling Stones oli osannut tämän tempun ennenkin.

  Undercover of the Night ei myynyt ensisinkkuna toivutusti ja Jagger ryhtyikin selittelemään heikon suosion johtuneen kappaleen poliittisuudesta, eikä niinkään itse biisin potetentiaalista. Jos levyn aloituskappale onkin yritys tuoda esiin uudistunut Rolling Stones, niin heti perään ladattu ja toisena singlenä julkaistu She Was Hot, onkin jotain aivan muuta. Ehkä levyn tarttuvin kappale, mutta samalla kuin muusta levyn soundimaailmasta irti repäisty kappale. Biisi alkaa 50-luvun rock and roll -tyylisellä riffillä ja on lähempänä perinteistä Rollari-maailmaa kuin mikään muu samalla älpyllä. Sinkku valitettavasti floppasi, eikä innostanut enää kansaa hankkimaan enempää itse levyäkään. Henkilökohtaisesti She Was Hot on suosikkejani, mutta Undercover-levyllä se vain hajoittaa ja rikkoo muutenkin sekavaa kokonaisuutta. Videon kappaleeseen ohjasi jälleen Julien Temple. Nyt ei väkivaltakuvastosta ollut tietoakaan. Ei se tietenkään lauluun olisi sopinutkaan. Mutta jos vertaa tätä ja Undercover of the Nightin videota, on vaikea uskoa olevan kyseessaä samalta levyltä lohkotuista sinkuista. Toisessa ollaan niin pirun tosissaan ja toisessa ihan kieli poskessa. Monipuolisuutta, sieltä huutaa joku. Linjattomuutta, sanon minä.

   Kun huumori ei purrutkaan, paukutettiin kehiin seuraava sinkku ja video kappaleesta Too Much Blood, joka toi taas verta ja vaarallisia tilanteita ruudun ja kuulokkeiden täydeltä. Biisistä olisi voinut saada toimivan, mutta itse tuotanto kaikkine säksätyksineen ja torvineen ei miellytä ainakaan meikäläisen korvaa. Video leikittelee kauhukuvastolla ihan kivasti ollen melkeinpä humoristisempi kuin huumoriksi tosissaan tarkoitettu She Was Hot-video. Videon ohjasi jälleen kerran kukas muu kuin Julien Temple. Kappale on pääosin Jaggerin väsäämä, joka sai jälleen kaveriltaan Keefiltä tuskin olankohautusta enempää kehuja.

   Jaggerin ja Richardsin erimielisyydet kulminoituivat vieläkin pahemmin seuraavan levyn Dirty Workin  (1986) kohdalla. Kumpikaan herroista ei kestänyt katsella toisen lärviä ja samoin yhdessä tekeminen Stones-nimen alla maistui puulta. Mielummin molemmat elättelivät toiveita sooloiluistaan ja muista musikaalisista seikkailuista. Vasta 1989 ilmestyneen Steel Wheelsin myötä erimielisyydet saatiin puitua pois pöydältä ja sen myötä The Rolling Stones kehtasi käyttää nimessään The-etuliitettä ilman että kukaan tuli kyseenalaistamaan yhtään mitään.

THE ROLLING STONES - STEEL WHEELS (1989)

Rollarit oli rokin dinosaurus jo vuonna 1989. Muistan kuinka Suomesta lähti seuraavana vuonna Ruotsiin sankoin joukoin heinähattuja katsomaan vieriviä kiviä, koska se olisi varmasti viimeinen mahdollisuus nähdä bändi livenä näinkin lähellä härmää. Vuodesta 1962 oli kuljettu melkoiset mailit. Eihän noin vanhat äijät enää millään voineet jaksaa rokkenroll-elämää. Hymyilkää vain. Mutta jos joku olisi sanonut tuolloin ,että ukkelit kiertävät vielä 2014, olisi moinen mielipide naurettu ringistä ulos hetkessä.

Vuonna 1989 olin itse laajentamassa opintojani rokin korkeakoulussa. Perushevin kuuntelun oheen oli ujuttautunut salakavalasti yhtye nimeltä Aerosmith, jonka kautta tieni kulki tietysti Mickin, Keefin ja kumppaneiden luokse. Täytin tammikuussa 1989 kahdeksantoista vuotta. Maaginen ikä. Samaisena vuonna näin Ruisrockissa livenä Dan Bairdin johtaman The Georgia Satellitesin, joka edelleen johdatti askeleitani lähemmäs Stonesia. En ole aivan varma oliko Steel Wheels ensimmäinen rollari-levy, minkä hankin. Mutta se oli tuorein yhtyeen tuotos juuri silloin, kun Steven Tyler ja Dan Baird taluttivat minua kädestä pitäen levykauppaa kohti.

Steel Wheels oli Mickin ja Keithin paluu yhteen moninaisten riitojen ja suukopujen jälkeen. Parivaljakko oli jo pitkään haukkunut toistensa tekemisiä englantilaislehdistössä aina henkilökohtaisuuksiin saakka. Tämä tietysti vain lisäsi mielenkiintoani bändiä kohtaan. Mikään ei toimi rokissa paremmin kuin toisiaan erisuuntiin vetävät voimat, jotka yhdistyessään onnistuvat luomaan jotain mihin yksin eivät koskaan kykenisi. Näin se on. Olen tässä blogissa ennenkin kirjoittanut tästä...Ketih & Mick, Steven & Joe, Mike & Andy. Keith ja Mick olivat molemmat ehtineet koettaa siipiään sooloillen ilman Rollareita. Suoraan sanottuna kummankaan tekoset eivät olleet hääppöisiä. Eikä myöskään menestys odotettua. Herrojen kohtaaminen nenäkkäin tapahtui Rock And Roll Hall Of Famen seremonioiden yhteydessä. Hymyt ja halaukset saattoivat alkuun olla väkinäisiä, mutta lopulta Charlie Wattsin myötämielisellä välityksellä tappelupukarit päättivät unohtaa riitansa ja haudata sotakirveen.

Albumin myyntiä vauhdittamaan julkaistiin ensisinkkuna Mixed Emotions, joka toimi hienosti onnistuen kuvamaan myös videollaan yhtyeen jäsenten lämmenneitä välejä. Ja toden totta myös albumi näytti toimivan kokonaisuutena. Verrataanpa vaikka vuonna 1986 ilmestyneeseen edeltäjäänsä Dirty Workiin, joka henkiin mielenkiinnon väsähtämistä sekä jokaisen jäsenen yritystä tuoda oma näkemyksensä esiin välittämättä muiden aivoituksista.

Levy ja tuleva kiertue jäivät alkuperäisjäsenen Bill Wymanin viimeisiksi yhtyeen riveissä. En jäänyt kaipaamaan kaikkien maailman jäykimpien basistien esi-isää. Ne harvat sävellykset, mitä herra sai aikaan bändille, ovat melkoista kuraa. Vai voiko joku oikeasti sanoa diggailevansa In Another Landia?  Wymanin ns. coolius ja liikkumattomuus keikoilla oli toki muodostunut omaksi taiteenlajikseen, mutta usein ukko näytti siltä kuin olisi halunnut olla jossain aivan muualla. En kyseenalaista Wymanin soittotaitoa, mutta enemmän Bill oli esillä sknadaalilehdistössä avioliittonsa myötä kuin mitenkään merkittävänä panoksena Stonesille.

Steel Wheels oli kaupallinen menestys. Se kipusi brittilistan sijalle 2 ja ylsi Jenkeissä tuplaplatinamyyntiin. Steel Wheels / Urban Jungle Tour käynnistyi elokuussa 1989.  Kiertueen ja albumin menestystä tukemaan julkaistiin vielä peräti kolme singleä: "Rock and a Hard Place", "Almost Hear You Sigh" ja "Terrifying". Kiertueen lämppääjinä esiintyivät kovassa nosteessa olevat Living Colour, Dan Reed Network sekä aikansa uudet rokin pahat pojat Guns n`Roses. Nuoret klopit osoittivat pyyteettömän kunnioituksensa oppi-isilleen.
 

, Suomessakin Steel Wheels ylsi kultalevymyyntiin, mutta siitä huolimatta bändiä ei näillä konnuilla nähty ennen vuoden 1995 Voodoo Lounge-kiertuetta. Liekö Jaggerilla ollut muistissa vuoden 1970 vierailu, jolloin poliisin huumekoira nuuhki äijän persettä. Siitä suivaantuneena Jagger ilmoitti, ettei kuunaan moiseen Kekkosslovakiaan jalallaan enää astu.

Steel Wheels ei ole lähimainkaan paras Rollari-levy. Se ei ole edes paras 80-luvun Stones-rieska. Se on kuitenkin vahva näyttö pitkän haparoinnin jälkeen. Paluu yhteen ja paluu maailmankiertueelle Yhdysvalloista Japanin kautta Eurooppaan. Levy ja kiertue näyttivät jälleen miksi Rolling Stonesin nimen edessä on The.