BOYCOTT - NO! (1988)

Nyt juhannuksen fiiliksissä on pakko nostaa tämän blogin kotimaisuusastetta. Etenkin kun luetuin artikkeli tätä ennen on Zero Ninen White Lines -juttu. Samalla se on ainut Suomi-levy -pohdinta. Shame on me!  Mietin hetken mikä levy päätyisi "sirkkelin" alle ja muutamalla perin vahvalla argumentilla kaikki tiet eivät vieneet Roomaan vaan oman vinyylihyllyn kohtaan: Kotimaiset B. Kuten arvaatte valitsin Boycottin ja Bogart Co:n väliltä. Ei naureta siellä takarivissä. Levyhyllystäni löytyy myös Ressun yhtyeen levyjä. Ylpeänä turkulaisena kannan niitäkin ruotsalaisessa Ikean hyllyssäni.

   Eniten tietysti muisteloon liittyi ikävä uutinen Ari "Hombre" Lampisen poismenosta, joka kosketti. Oli pakko kaivaa Boycottin levyt esiin ja muistella missä kaikkialla oli Hombreen törmännyt. Pistettäköön tämän muistelun kehykseksi siis tämä yhtyeen järjestyksessään toinen älppy NO! vuodelta 1988.

Tommi Läntinen oli jo Boycottiin mennessä melko pitkän linjan roku turkulaisessa rock-skenessä. Fabrics-yhtye päti mm. Levyraadissa Summer Is Fading -kappaleellaan. Mutta Boycottin myötä Läntisestä tuli stara, punaheltainen rokkikukko, joka puhui eksoottista murretta. Siinä oli stadin jupit ihmeissään.  Aisaparikseen Boycottiin Läntinen sai tyylitajuisen kitaristin, Hombren ja loppu on suomalaisen rokin histosiaa.

   Bändi oli -87 julkaissut debyyttinsä ja siltä oli poikinut hitiksi Gotta Rock, joka vyöryi ympäri härmän radioaaltoja. Samaa hittiputkea jatkoi nerokkaasti valittu coveri The Knack-yhteen vuoden 1979 ykköhitistä My Sharona. Muutenkin vahva esikoislevy nosti varmasti paineita kakkoslätyn suhteen. 

 

 

 

   Mikä sitten teki Boycottista merkittävän yhtyeen? Alkuvoimaisuus, hyvät biisit, siistit jätkät..no joo, mutta ennen kaikkea että soundiin yhdistettiin heti alkuun perusbändin lisäksi pasuuna, trumpetti ja saksofoni. Levylle ja keikoille raahattiin torviporukka mukaan, joka teki äänimaailmasta laajemman. Pyörää ei keksitty uudelleen, mutta 80-luvun lopun Suomessa Boycottin soundi oli omaleimainen. 

 

   No! -levyn tuotti... tottakai T.T. Oksala, 80-luvun jumalan sormi. T.T. väänteli nappulat sopivaan särmään. T.T. oli jo tuottanut bändin esikoisen, joten yhteistyö lienee sujuneen jo kuin voideltuna. Itselläni oli tästä levystä varsin positiiviset muistot. No joo..tykkään toki jokaisesta Boycott-levystä, mutta...pitkän tauon jälkeen tämän kuuntelu kuitenkin herätti aika ristiriitaisia fiiliksiä.

   Ekan levyn menestyksen myötä toisen levyn tekemiseen liittyvä henkilökunta lisääntyi. Samalla basisti oli vaihtunut Stenka Määttäsestä Masa Maijaseen. Maijanen toikin bassolaukussaan tämän levyn sävellyspuoleen yllättäen vahvan potkun. Siinä missä ensimmäinen levy oli perustunut Lampinen/Läntinen -tuotoksiin, oli toisen levyn kovimpien biisien tekijäksi merkitty uusi jannu. Ennen levyn ilmestymistä yhtye esiintyi Turun Kårenilla. En ollut paikalla alaikäisyyteni takia, mutta muistaakseni paikallisradio Auran Aallot Turussa lähetti keikan eetteerin. Nauhoitin sen c-kasetille, joka valitettavasti on kadonnut vuosien saatossa. Kuitenkin energinen ja hikinen setti välittyi radioaaltoja pitkin kotisohvalle. Muistiin näihin päiviin on jäänyt parikin juttua. Kesken keikan bändi, Läntisen spiikkaamana, halusi juotavaa tuotavan lavalle. Kun Hombrelta kysyttiin mitä hän haluaa, ilmoitti kitaristi hetken pohdinnan jälkeen: "Lonkero...tai joku sellanen" Tuota samaista lausetta olen käyttänyt itse menestyksekkäästi turkulaisten yökerhojen baaritiskeillä ;)

 

 

 

   Toinen vielä paremmin muistiin syöpynyt juttu tuolta keikalta oli bändin vetämä tuore biisi, joka oli täysin Masa Maijasen käsialaa. Tuona iltana kappaleella ei edes vielä ollut lopullista nimeä, mutta levylle päätyessään se totteli otsikkoa When The Wind Blows. Styge on timantti. Ehdottomin albumin helmi. Ozzy Osbourne esitteli biisin komeasti Heli Nevakareen RockStop! -ohjelmassa. Se ja monta muuta Boycott-vetoa löytyy Yle-Areenasta. Tsekkaa, jos et usko!

    No! -levyn sisäpussin bändikuva kertoo kuinka tärkeäksi osaksi torvet olivat muodostuneet bändin soundissa. Viralliseen bändikuvaan oli kelpuuttettu "torviukot" mukaan. Valitettavasti seuraavan "Amerikan levyn" kohdalla Läntinen ja Lampinen unohtivat sen mikä teki bändin soundista omaleimaisen ja pistivät torvet pihalle.  Boycottia oltiin viemässä vauhdilla ulkomaille, mutta vauhtisokeus vei mehut siltä Amerikassa tehdyltä läpimurroksi aiotulta levyltä. Kävi samoin kuin Havana Blackille, joka onnistui tekemään Jenkeissä vain vesitetyn siitoksen debyytistään ja Indian Warriorista. Myöskään Boycott ei osunut ihan häränsilmään  Lightning Strikes Backin (1990) myötä. Huonoja kokonaisuudessaan ei kummankaan bändin levyt ole, mutta omalla asteikollaan bändien diskografiassa auttamatta kehnoimpia. Mutta jos palataan yhtyeen kakkoseen...kovia rockralleja, mutta yhtälailla melko hämmentäviä slovareita, akustisia juttuja ja himmailuja. Tuntuu kuin Tommi & Hombre jo suoltaisivat omia akustisia soolokeikkojaan, jotka huipentuivat toki loistavaan vuonna 1990 ilmestyneeseen live-vedoista koottuun Tommi & Hombre -albumiin. Siinä kahden miehen akustisuus yleisön edessä osuu kohdilleen, mutta No!-levyllä herkistelyt kuten Crystal, Forgive, Remeber Me eivät oikein jaksa innostaa. Ainoastaan You, Angel, You miellyttää Thin Lizzymäisyydellään korvaa aina siihen saakka, kunnes se muuttuu lopussa naurettavaksi sirkustörähtelyksi.

   Samalle levylle on mahtuntut turhan monta hutia, jotka olen unohtanut vuosien myötä. Mutta toisaalta lätty sisältää timangin kovia helmiä: Cool Cool Woman, Fighting, AC/DC:ltä lainaava Sexy, Nazarethin cover Bad Bad Boy ja tietysti jo edellä mainittu When The Wind Blows. Nämä biisit nostavat levyn kokonaisuutena muistettavien joukkoon. Levyn kannesta tunnistin sen taitelija Kari Riipisen kädenjäljeksi. Riipisen työstämiä levynkansia löytyy melkoinen nippu suomalaisen rokin historiasta. Välillä onnistuneempia, välillä ei niinkään. Boycottin tuhruista NO!:n kantta voi arvostaa taiteellisuutensa takia, mutta minusta se näyttää huonosti tulostavan kopiokoneen jäljeltä.

   Omalla kohdalla Boycottiin liittyy vielä muutamia mainitsemisen arvoisia juttuja. Ensinnäkin molemmat Ruisrock-keikat 80-luvulla. Tommi Läntinenhän oli toiminut Ruississa monessa roolissa ennen Boycottin lavalle nousua. Vuonna 1985 Zero Ninen esiintyessä Ruisrockin päälavalla bändin rumpalilta Bornolta irtosi  bassarin pedaali. Mies, joka makasi korjaamassa pedaalia kesken helvetinmoisen hevitykityksen, oli juuri Läntinen. Läntinen on myös spiikannut Whitesnaken Ruisrockin yleisölle vuonna 1983 sanoin: "Are you ready and willing?" Näiden kaikkien tapahtumien jälkeen ukolla on todella ollut ennakoivaa periskooppinäkymää omalle esiintulolle samalle estradille. Ja luoja armahtakoon se oli hieno keikka. Olin nähnyt bändin jo kahta vuotta aiemmin pikkulavalla, mutta 1989 yhtye lunasti tilansa ja paikkansa.

Turun Sanomat 9.7.1989

   Turun Sanomien juttu kertoo olennaisen. Ennen Boycottia esiintynyt Gringos Locos oli ihan rokkaava, mutta Läntinen ja kumppanit pyyhkivät pöydän ja lakaisivat Locosit keikkabussinsa alle. Boycottin jälkeen lavalle noussut jenkkilän ihme The Georgia Satellites oli saanut eteensä todella rock and rollilla ja auringolla lämmitellyn yleisön.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  Vuonna 1992 julkaistu Red jäi viimeiseksi Boycott-levyksi. Boycott siirtyi seuraavana vuonna telakalle ja löi kitaralaukut kiinni. Toki kokoelmalevyä on pukannut vielä 2000-luvulla. Myös kaksikko Lampisen ja Läntisen yhteiset akustiset keikat vähenivät Tommi Läntisen siirtyessä sooloartistiksi. Näin joskus 90-luvulla Hombren keikalla Turussa yhdessä Havana Black-päällikkö Hannu "Guts" Leidenin kanssa. Pitkään ei tämä kaksikko muistaakseni kiertänyt yhdessä. Sääli sinänsä. Ainakin näkemälläni keikalla miesten välinen kemia pelitti hienosti.

 

 

Tommi & Hombre 1990

   Olin paikalla DBTL:n hikisessä teltassa vuonna 2006, jossa Boycott teki paluukeikan. Keikan jälkeen reilusti puolen yön paremmalla puolella törmäsin sattumalta Hombreen Turun kesäisessä keskustassa. Innostuneena uskaltauduin kehumaan keikkaa kitaristille. Lierihatun ja aurinkolasien takaa kuului hyväksyvä murahdus, joka kertoi sinä iltana selkääntaputtelijoita rittäneen jo kylliksi.

Hienoja miehiä! Hyviä levyjä! Kovia keikkoja! Boycott!

ZERO NINE - WHITE LINES (1985)

Nyt on jo viimeistään aika kohottaa maljaa kotimaisuudelle ja kunnioittaa suomalaisia muusiikintekijöitä tälläkin sivustolla. Kaikenmoinen hatunnosto suomalaisen hevin pioneereille Kimmo Kuusniemelle ja kumppaneille. Pioneerin osa on kova ja arvostuksen saamiseen Kuusniemelläkin kului useampi vuosikymmen. Toki kaikki Sargofagus-tekemiset tahi Moottorilinnut-materiaali ei ehkä aina sitä laadukkainta kamaa ollut, jos vaikka vertaa epäreilusti siihen mitä esim. Judas Priest teki suuressa maailmassa samaan aikaan. No, me ollaan Suomi ja maailma on epäreilu, näinhän se on ollut.

   Kepa Salmirinne on ehdottomasti suomalaisten hevilaulajien aatelia. Ian Gillanin laulukirjaa tarkkaan lukenut Salmirinne sisäisti lahjakkaasti mistä on hyvät hevilaulajat tehty...ei niinkään keuhkoista kuin palleasta. Pian Kepan perään kentälle ilmestyi Marco Hietala Tarot -yhtyeineen. Vexi Salmen, Kassu Halosen ja Kisu Järnströmin Flamingo-yhtiö mainosti  vuonna 1986 Tarotin Spell Of Iron -debyyttiä tyyliin: "Suomi-hevin kuninkaat, ei haastajia." En ole aivan varma alun sanamuodosta, mutta oleellisin "Ei haastajia", on oikein. Zeus Mattila ihmetteli Epe Heleniuksen julkaisemassa Heavy Heaven -lehdessä, jotta mitäköhän Zero Nine tuumi moisesta. Vuonna 1986 Zero Ninen tuskin tarvitsi huolestua. Yhtye oli julkaissut menestyneimmän albuminsa Intriguen. Zero Nine oli kiistatta suosionsa huipulla.

   Intrigueen  ja sen menestykseen oli siivittänyt Nollaysi-orkesterin todellinen läpimurto vuonna 1985. White Lines -levystä kohistiin Suomessa jo etukäteen kovin sen julkaisukanavan johdosta. Monikansallinen Virgin-levylafka oli kiinnittänyt huomioita suomalaisbändiin ja lopulta levydiili oli todellisuutta. Suomessa ei oltu moiseen totuttu ja toimittajat alkoivat rummuttaa läpimurtoa maailmalla. Jälkeenpäin näistä Zerojen, Smackien ja Havana Blackien "maailmalle lähtemisistä" on helppo ollut vääntää vitsiä, mutta tosiasia on kuitenkin, että nämä bändit ovat kaikkein sen suurimman kunnioituksen ansaitsevia. Aikakaudella, jolloin suomalaisilla levy-yhtiöillä ei ollut taitoa/halua/pääomaa satsattavaksi yhtyeisiin. Ei ollut nettiä, ei sähköpostia. Kaikki kulki etanapostilla. Bändit tekivät itse suunnattaoman työn kaiken eteen ja Suomessa osa jengiä kehtasi naureskella ja dumata. Hävetkää! 

   Ekana sinkkuna levyltä hakattiin irti itseoikeutetusti Never Stop Runnin'. Hitti-isku, jonka olisi luullut uppoavan myös eurooppalaiseen yleisöön. Jälkeenpäin on helppo viisastella, mutta vuonna 1985 Virgin lanseerasi Zero Ninen suurimmaksi osaksi maihin, joissa myyvintä kamaa ei ehkä ollut hard rock. Suomessa toki uskottiin, jotta läpimurto vanhoillisessa rockmaassa Englannissa olisi mahdollista, mutta ei. White Linesin kansainvälisiä myyntilukuja en tiedä, mutta epäilen, jotta hypetys ja myynti kohdistui lopulta vain Suomeen. Toki olen itsekin ostanut kyseisen levyn single-julkaisut Ebayn kautta myöhemmin Saksasta. Eli joitakin kappaleita maailmallakin myytiin.

 

Albumi äänitettiin Helsingissä Finnvoxin studiolla T.T. Oksalan johdolla. T.T. lienee ollut tunnetuin ja käytetyin tuottaja 80-luvun Suomen rock-skenessä. Boycott, Smack ja Peer Gynt käyttivät Zerojen ohella Oksalan palveluksia. Oksalaa kehuttiin, eikä syyttä. Siitä huolimatta White Linesin suurin heikkous on tuotantopuoli. Harvinaisen tunkkaista äänimaailmaa Oksala on paikoin onnistunut levylle luomaan. En tiedä onko tarkoitus ollut saada tiettyä raskautta bändin sointiin. Asia, josta Zerojen edeltävät levyt olivat kärsineet. Komeaa kaikua ja tiettyä täyteläisyyttä saundiin onkin saatu, mutta samalla ihmeellistä puuromaisuutta myös. Zero Nine erosi monista aikalaisistaan suomalaisista rockyhtyeistä Iro Murtolan kosketinsoundin ansiosta. White Linesilla koskettimet nostettiin vahvemmin osaksi kokonaisuutta erittäin toimivasti.

   Näin Zerot vuoden 1985 Ruisrockissa. Bändi oli nälkäinen ja luotti täysin uuteen materiaaliinsa. Muistaakseni setti koostui lähes täysin uudesta White Lines-materiaalista, lukuunottamatta edelliseltä Headline-levyltä poimittua Walk Away-kappaletta, sekä Twisted Sister-lainaa We`re Not Gonna Take It. White Lines levyn nimenä aiheutti kuhinaa toimittajissa. Bändi sai useammin kuin kerran oikaista haastatteluissa, jotta nimi ei tarkoita kokaiiniviivoja vaan valtatien valkoisia keskiviivoja. White Linesin lyriikkapuolelle panoksensa antoi myös ei niin heviyhteyksistään tunnettu Edu Kettunen, joka käsittääkseni viilaili turhat rallienglanti-ilmaisut pois levyltä.

   White Lines oli bändin omienkin sanojen mukaan ensimmäinen levy, jolla oma lopullinen oma ilme löytyi ja loksahti kohdalleen. Tätä hyödynnettiin seuraavien levyjen kanssa. Vaikka Virginin kanssa homma lopulta kuivui kasaan, ei bändi antanut sen haitata. Levyt huomattiin myös muualla ja näytön paikkoja ulkomaille avautui. Vuonna 1986 elokuussa yhtye soitti Råsundan stadionilla Tukholmassa Monsters Of Rock -festarilla. Muut samana päivänä esiintyneet porukat olivat niinkin "nimettömiä" orkkia kuin Def Leppard, Ozzy Osbourne ja Scorpions. Kuusamon karjut hoitivat homman kotiin. Kun ruotsalaislehdet kehuivat suomipoikia, saattoi kotopuolessa tuntea ylpeyttä. Jos Lordi on saanut Rovaniemelle aukion, niin Zero Nine ansaitsisi vähintään Kuusamosta oman nimetyn tunturin ja mökkitontit joka jannulle, sen verran ovat kotikontujaan vuosien saatossa kehuneet ja tehneet tunnetuksi.

 

   Seuraavana vuonna kesäkuussa yhtye kävi heittämässä keikan Lontoon legendaarisella Marquee-klubilla. Muutamia päiviä myöhemmin samaisessa paikassa esiintyi muuan Guns N` Roses. Hyvin pian Lontoon reissun jälkeen yhtye soitti Suomessa Ahveniston moottoriradalla Giants Of Rock -festivaalilla. Lontoosta oli mukaan tarttunut ainakin Mara Mäntyniemelle varsin näyttävä Jackson -keppi ja Kepa oli löytänyt Sohon putiikeista tiukan valkoisen esiintymisasun, jossa lämmitti Ahveniston yleisön tulikuumaksi Nollaysin jälkeen esiintyneelle Helloweenille.

   White Lines on ilman muuta Zero Ninen uran kulmakivi ja risteyskohta, jossa yhtye lopulta löysi hakemansa. Tänä päivänä orkesteri on yhä kasassa, tosin keikka- ja levytystahti on muuttunut suht rauhalliseksi. Edellisestä, muuten vallan mainiosta, 09-levystä IX on jo kohta vierähtänyt viisi vuotta. Yhteen toivoisikin jo hiljalleen raahautuvan studioon ja sitä myöden myös keikoille. Jos on joskus tullut huudetuksi Never Stop Runnin'!, ei parane pysähtyä keskelle moottoritietä. Lopun voisi kiteyttää Kepa Salmirinteen omin sanoin, kun toimittaja kysyi miksi juuri heviä...Kepa osoitti tunturin suuntaan ja vastasi: "Tsiikaa tohon! Pystytkö heittään jotain Jamaika-regeitä?"